Historian tapahtumat eivät ole yksin ajallisia, vaan myös tilallisia. Hauras maailmantila vahvistaa käsitystä siitä, että ihminen on aina ollut ja on yhä tilallinen olento. Turvallinen tila on tällä hetkellä ala- ja vaihtoehtokulttuurien käsite, sanallinen kuvaus toisarvoistavaa käytöstä estävistä säännöistä. Turvallinen tila voisi kuitenkin olla julistusta enemmän ja väitöstyölläni etsin konkretiaa sanojen tueksi.

 

Tutkiessani pelon ja turvan tiloja tarkastelen rakennetussa ympäristössä koettuja pelon ja turvan yksilöllisiä ja kollektiivisia kokemuksia. Kysyn, miten turvan kokemukset ovat muuttuneet ja mistä tekijöistä ne rakentuvat. Arkkitehtuurin ajankohtaisessa keskustelussa painottuu ilmastonmuutos, mutta turva on kestävän tulevaisuuden perusta ja siten sen tutkiminen on tärkeää.

 

Väitöskirjani nojaa fenomenologisen viitekehykseen eli tieteen filosofiseen suuntaukseen, joka korostaa ihmisen havaintoihin ja kokemuksiin perustuvaa tiedon tuottamista. Fenomenologisesta eli kokemusperäisestä näkökulmasta jokaisen ihmisen kokemus yksilöllinen. Muistomme erilaisista paikoista vaikuttavat meitä ympäröivän tilan kokemiseen ja tarkasteluun.

 

Kokemusten tutkimisessa hyödynnetään etnografisia metodeja eli tutkimusmenetelmiä, joissa havainnointi tutkittavassa tilassa tapahtuu tutkijan fyysisen läsnäolon kautta. Tutkimukseni lähtöpisteeksi olen valinnut Helsingin päärautatieaseman, johon asemarakennuksena liittyy yleismaailmallista pelkoa ja joka pitkän ikänsä ansiosta on kokenut monet mullistukset, niin sodan, tulvan, pandemian kuin uuden lännen ja idän vastakkainasettelun voimistumisen. Asemalla tarkkailen tilaa ja turvaa arkkitehtonisista, aineellisista ja aineettomista sekä sosiaalisista näkökulmista ja muutan omat havaintoni kirjoituksiksi, piirustuksiksi ja valokuviksi. Tutkimusmenetelmiini kuuluvat kyselytutkimus ja haastattelut.

 

Aseman käyttäjille suunnatun kyselytutkimuksen ja sen kautta valikoitujen haastateltavien avulla etsin vastausta ensimmäiseen tutkimuskysymykseen – Miten paikkojen kudelman turvan ja turvattomuuden kokemukset ovat muuttuneet tilan ja ajan ulottuvuudessa? Haastattelut laajentavat kyselytutkimuksessa saatuja vastauksia Helsingin päärautatieasemasta, mutta niiden aikana keskustellaan myös laajemmin yksilön omista turvan ja pelon kokemuksista. Näin rautatieasema toimii tutkimuksen lähtöpisteenä ja haastateltavia yhdistävänä tekijänä, mutta haastattelujen kautta tarkastelukulma laajenee uusiin pelon ja turvan pisteisiin. Ihmisten tarinoissa paikat verkostoituvat toisiinsa muodostaen paikkojen kudelman, johon tutkimuskysymyksen asettelu viittaa. Toisin sanoen paikkojen kudelma tarkoittaa Helsingin päärautatieasemasta lähtevää ja haastateltavien tarinoiden kautta muihin tiloihin laajenevaa tutkittavien paikkojen sarjaa.

 

Kerätyn tutkimusaineiston, niin omien havaintojen kuin tutkittavien kertomusten, avulla etsin vastausta toiseen tutkimuskysymykseen – Mistä elementeistä paikkojen kudelman turvalliset tilat rakentuvat? Sanalla elementti viittaan niin rakennetun ympäristön aineellisiin kuin aineettomiin ominaisuuksiin sekä ihmisten sosiaalisiin suhteisiin.

 

Työni lopputuloksena on suomenkielinen monografia toisin sanoen yhdeksi niteeksi koottu kirja, jonka tutkimustuloksia ei ole aiemmin julkaistu artikkeleina. Väitöskirjani toimii käsikirjana turvallisen tilan anatomiaan. Kirjallista lopputyötä tukee näyttelysarja kenttätyön aikana syntyneistä valokuvista, piirustuksista ja maalauksista.

 

Väitöskirja tarjoaa uutta tietoa turvasta alan ammattilaisille osaksi käytännön suunnittelutyötä, mutta näyttelyn kautta mahdollistuu suuremman yleisön tavoittaminen ja tiedon jalkautus yliopistosta yhteiskuntaan.