Aalto-yliopiston ja Arkkitehtuurimuseon kuratoimalla Architecture Speaks -luentosarjalla vieraili brasilialainen arkkitehti Carla Juaçaba (s.1976). Juaçaba asuu Pariisissa, mutta työskentelee laajalla säteellä. Vuodesta 2019 lähtien hän on opettanut Mendrisiossa Sveitsin italiankielisen yliopiston arkkitehtuuriakatemiassa Accademia di Architecturassa ja tekee väitöskirjaa Madridin teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin laitoksella (ETSAM-UPM).
Artikkeli julkaistu aiemmin Arkkitehtuurissa 1/2023.
Väliaikaisuus ja olemassa olemattomuus
”Onko tyhjä tila riittämätön? Jos vastaus on kyllä, tutkimme, mitkä ovat tilan välttämättömät elementit.”
Juaçaba siteeraa luennon alkajaisiksi englantilaista teatteriohjaaja Peter Brookia, jonka Taikahuilu, jätti brasilialaiseen syvän muistijälkeen. Teatterissa Juaçabaa kiehtoo hetkellisyys. Esitys kestää oman aikansa, jonka jälkeen se on visuaalisesti poissa, mutta taltioituneena katsojan mieleen. Sama pätee hänen installaatioihinsa.
Yhdessä teatteriohjaaja Bia Lessan kanssa Carla Juaçaba suunnitteli Rio de Janeiroon tilapäisen paviljongin, ”Pavilion Humanidade”, YK:n kestävän kehityksen konferenssia varten vuonna 2012. Annetulla tontilla oli pystyssä väliaikaiset rakennustelineet, jotka Lessan ja Juaçaban mielestä kaipasivat vain jatkoa. Rakennustelineiden järjestelmä kasvoi 170 metriä pitkäksi ja 20 metriä leveäksi rakennelmaksi, jonka sisään sijoittuvat erilliset näyttelytilat jäykistäen samalla paviljongin rakenteen.
Valtavasta koostaan huolimatta paviljonki vastasi kestävyyden periaatteisiin. Projekti koostui käytetyistä rakennusosista, jotka sittemmin on siirretty tai tullaan siirtämään uusiin projekteihin. Lisäksi rakennustelineiden seitsemäntuhatta jalkaa eivät jättäneet pysyviä jälkiä maaperään, vaan maakosketus säilyi kevyenä.
Kierrätyksen lisäksi rakenteen avoimuudella ja läpikuultavuudella on ollut myös vertauskuvallinen viesti. Vaihteleville sääoloille, niin kuumuudelle, sateelle kuin tuulelle, altis paviljonki on muistuttanut kävijöitään ihmisen pienuudesta voimakkaaseen luontoon verrattuna.
Väliaikainen yhdistyy olemassa olemattoman. Juaçaba näyttää Cedric Pricen piirroksen ”Fun Place”-suunnitelmasta, jonka rakennustelineiden leikkisä verkosto rinnastuu rakennettuun paviljonkiin. Aivan kuten arkkitehti analysoi tonttia ja suunnittelee rakennusta oman taustansa kautta, samoin rakennuksessa vieraileva tulkitsee sitä aina oman kuvastonsa ja elämänkokemuksensa kautta.
Vaikka paviljonki oli pystyssä vain kaksi viikkoa, Juaçaba on tyytyväinen, että se pysyi vain väliaikaisena, kuten alkujaan oli tarkoitettukin. Pysyvänä rakennelmana se olisi ollut liian aggressiivinen maisemaan.
Ikuisuuden unelma
Osana vuoden 2018 Venetsian Biennalea Carla Juaçaba suunnitteli paviljongin, ”Holy See Pavilion”, kuraattori Francesco Dal Con antaman ”Vatikaanin kappeli” - teeman pohjalta. Kymmenen eri arkkitehtien suunnittelemaa paviljonkia rakennetiin metsäiselle ja aiemmin yleisöltä suljetulle San Giorgio Maggioren alueelle.
Yksinkertainen paviljonki rakentuu neljästä teräsplakista, jotka ovat kahdeksan metriä pitkiä ja halkaisijaltaan kaksitoista senttimetriä. Ne muodostavat penkin ja ristin, katolisen kirjon keskeiset elementit. Risti kohoaa ilmaan ja penkki lipuu maata pitkin kuin ristin symmetrinen varjo. Teräspalkit ovat valmistettu kiillotetusta teräksestä huomaamattomin liitoksin. Näin kappeli heijastaa ympäristöään ja yhtenä hetkenä se lähes katoaa vehreyteen, milloin varjo piirtyy esiin materiaalista maailmaa konkreettisempana.
Eteerinen kappeli kertoo metaforisesti elämän kulusta, olemassaolosta ja olemattomuudesta. Se viestii jälleen luonnon armosta. Mikään ei ole valmiiksi annettua, vaan mielikuvitus rakentaa kuvan valmiiksi. Puiden latvuksista silmät piirtävät kappelille kupolin.
Paviljonki jää pysyväksi osaksi Venetsiaa ja perinnöksi tulevaisuuteen, mikä on Juaçaballe unelman täyttymys, vaikkakin ilmassa leijuu kysymys koko Venetsian olemassaolosta.
Kauneutta vaalien
Toimiston tuotantoon kuuluvat myös pientalot. ”Casa Varanda” on valmistunut vuonna 2008 Rioon, luonnon ja kaupungin rajavyöhykkeelle. Juaçabasta tontti vanhoine puineen oli niin kaunis, että hän halusi kajota siihen mahdollisimman vähän.
Asuinrakennus muodostuu pitkästä puikosta, jonka keskelle ja päätyihin sijoittuvat asumisen toiminnot. Väliseinät eivät kosketa pitkiä lasijulkisivuja, vaan näkymä puutarhaan on jätetty täysin avoimeksi. Brasilialaisessa asunnossa parveke on kodin tärkein tila, mutta nimensä mukaisesti ”Casa Varanda” on itse yksi iso parveke luontoon. Pitkien räystäiden myötä asukkaat voivat myös trooppisella sateella aukaista ikkunat ja päästää raikastuvan ilman kiertämään tilassa.
Onko oikein rakentaa? Miten vaalimme olemassa olevaa hyvää? Nämä Juaçaban sanoissa kaikuvat arkkitehtuurin perimmäiset kysymykset nostavat mieleni Christopher Alexanderin klassikko teoksen "A Pattern Language”(1977), joka tarjoaa vastauksia suunnitteluongelmin pilkkomalla arkkitehtuurin kieleksi, jonka perusyksikkönä ovat ”kaavat”. Kaava 104 tontin kunnostuksesta sanoo:
”Älä missään tapauksessa sijoita rakennusta paikkaan, joka on kaunein. Tee päinvastoin. Ajattele tonttia ja sen rakennuksia yhtenä elävänä ekosysteeminä. Jätä kaikkein kallisarvoisimmat, kauneimmat, mukavimmat ja terveimmät kohdat niin kuin ne ovat, ja rakenne uutta sinne, missä juuri nyt on vähiten miellyttävää.”
Juaçaban ja Alexanderin ajatuksissa väreilee sama olemassa olevan arvostus. Juaçaba lukee tarkasti ympäristöä ja rakentaa vastauksensa runomuotoon, joka jättää kokijalleen tulkinnan mahdollisuuden.
Artikkelissa on käytetty lähteenä: Christopher Alexander et al. 1977. A Pattern Language. 1977. Oxford University Press: New York.