top of page
  • Writer's pictureIris Andersson

Esipuhe

Vuoden 2021 olen saanut viettää vapaana taiteilijana Taiteen edistämiskeskuksen taitelija-apurahan turvin. Tämän blogin aloitan johdannolla vuoteeni ja tutkimusteemaani "Tila&Turva".


”Tulevaisuus on pimeän peitossa, mikä on parasta mitä tulevaisuus voi olla.” Virginia Woolf, 1915


On maaliskuinen sunnuntai vuonna 2020. Istun uudessa asunnossani. Minua ympäröivät paksut puuseinät, jotka eivät ole aiemmin tuntuneet niin suojaavilta. Katson etelään aukeavista ikkunoista omakotitalojen yli mäntymetsään, jota tuskin saan edes kutsua metsäksi. Käteni kietoutuvat kaksin kerroin runkojen ympäri. Katson maailmaan, jossa mikään ei ole niin kuin eilen. Taivaalta ei leijaile hiutaleita hiilidioksidin lämmittämässä ilmakehässä. Kadulla ei raikaa nauru, vaan ihmiset ovat kahliutuneet koteihinsa pandemian pelottelemina. Valtaosa uskoo jo ilmastonmuutokseen, mutta voinen väittää, että olemme kohdanneet jotain odottamatonta, vaikka tulevaisuudessa varminta on tuntemattomuus ja WHO:n varoitus virus X:stä on leijunut ilmassa jo vuosia. Biojäteastiaa merkityksellisemmäksi nousee käsienpesu.


Soitan kohta isotädilleni, Karjalan evakolle, jota en ole tavannut aikoihin, ja jota en saa tavata hetkeen. Sitä ennen viimeistelen apurahahakemukseni Taiteen Edistämiskeskukselle. Työsuunnitelmani ”Tila & Turva” tähtää viiden esseen sarjaan jatkaen diplomityöni ja siitä johdetun esikoiskirjani ”Kirjailijan talossa – In the Author´s house” viitoittamaa tietä.


Uusi vuosi alkaa pandemian kourissa, mutta vapaana taiteilijana. Vuosi on kulunut kirjavuoria kiiveten, haastatteluja tehden sekä lähteitä omiin kokemuksiin ja ajatuksiin heijastaen. Ennen kaikkea se on kulunut omaan koneen ääressä näppäimiä nakutellen, milloin tuolilla istuen, milloin lattialla, milloin ryhtiliivin ojentamana, milloin monessa mutkassa ja asanassa. Istuinkyhmyni muistavat vuoden, jolloin maailma kutistui mutta ajatukseni laajenivat.


Tarkastellessamme arkkitehtuurissa ilmenevää turvan olemusta joudumme rakennuksen fyysisistä ominaisuuksista psyykkiseen maailman, mielentilaan. Joudumme tekemisiin identiteetin, muistojen, tietoisuuden ja tiedostamattoman sekä kulttuurisidonnaisten reaktioiden ja arvojen maailmojen kanssa. Lukulistallani olen ajautunut kauaksi konkreettisista rakenteista saadakseni kiinni turvan tunteesta. Niin rakennusten kuin kirjoitusteni avautumiseen tarvitaan avaraa mieltä. Esseeni nostavat esiin muun muassa ihmisten erilaisuuden kohtaamiseen ja pyhyyden kokemiseen liittyviä aihepiirejä.


Pyrkimykseni on laajentaa tilan käsitettä. Tila on sosiaalisten verkostojen kudelma. Sosiaalisten suhteiden risteyskohdista muodostuu merkityksellisiä paikkoja. Tila mielletään helposti staattiseksi, mutta se on jatkuvan tuottamisen kohteena. Se sisältää muutoksen ulottuvuuden. Identiteettiimme sekä sosiaaliset verkostomme muuttuvat ja siten tilat sekä paikat muuttuvat. Sosiaalisina olentoina rakennamme tilaa. Luomme asutettuja kertomuksia.


Jokaisella rakkaudella, surulla ja kaipuulla on maisemansa ja tilansa, jotka jatkavat elämäänsä mielessämme. On tärkeää, että asukas tai tilan käyttäjä kokee tilan omakseen ja on avoinna rakennuksen auralle, sillä vain siten arkkitehtuuri pystyy koskettamaan ja synnyttämään siteen ihmisen ja rakennetun välille. Vain siten mahdollistuu paikkaan juurtuminen ja merkityksellisyyden sekä turvan kokeminen.


Mielestäni arkkitehtuurin tarjoaman henkisen turvan mahdollisuudet ovat jääneet taka-alalle exceleitä tuijottelevassa rakennusmaailmassa. Kyse ei ole minimimitoista, vaan toiminnan tilasta, kehojen välisistä suhteista. Kyse ei ole yksin visuaalisuudesta, vaan moniulotteisista ääni-, tuoksu-, ja miellemaisemista. Kokemus on aina henkilökohtainen, ja arkkitehtuurin tulee tarjota monipuoliset samaistumismahdollisuudet. Turvaa ei saada aikaan pelkällä sanahelinällä, mutta arkkitehtuurilla kirjoitamme arvomme tulevaisuuden sukupolville.


Tilat tuotetaan yhdessä kuin myös esseeni. En voisi kirjoittaa ilman kantavaa perustaa. Kiitos kodin piirin tuelle, haastatelluille ja ajatuksia vaihtaneille henkilöille sekä kaikille oikoluvuissa auttaneille paikaten aivojeni tepposia. Pienenä vihasin aakkosia, mutta nykyisin ne tarjoavat mahdollisuuksien maailman. Iso kiitos Taiteen edistämiskeskukselle luottamuksesta unelmani toteuttamiseen.


Ole hyvä, lue, pohdi ja kommentoi, on vuorosi. Ensimmäisenä johdatan sinut isotätini evakkotarinan siivittämänä pohtimaan paikkojen merkityksiä meihin etäältä vaikuttavina, elettyinä ja muistettuina sijainteina esseellä ”Horisontti sinisin”. Uuden esseen julkaisen joka toinen keskiviikko.


Aiheeseen liittyvät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page