top of page
  • Writer's pictureIris Andersson

Välähdyksiä kodista

Essee koetuista kodin hetkistä. Missä tunnet olosi kotoisimmaksi? Essee julkaistu ensimmäisen kerran Arkkitehtilehdessä 4/2021.



Kodin kutsu


"Toi-toi! Ensimmäiset pisarat hipoivat peltiä tunnustellen. Tom-tom tom. Kosketus kiihtyi, ja sade rummutti kattoa voimakkain nyrkein. Ullakon mansardikatto taittui viistosti sänkyni yli. Ukonilma tuli päälle. En katsonut ulos puolikuun muotoisesta ikkunasta, mummini oli kieltänyt sen paetessamme pohjoisen Ukkoa hirsimökkimme hämärään. Työnnyin katon ja sänkyni rajaamaan kolmiomaiseen tilaan. Käperryin peittoni alle pesään, huoneeseen huoneessa."



Vintille nukahtamisen muistoon valottuu kuva käpertyneestä liikkumattomuuden ja olemisen tilasta sekä tunne kokemuksellisen kodin turvasta vanhempieni huomassa. Näen verkkokalvollani siniharmaan puutalon keskellä vehreää omakotialuetta, jonka jälkeen maisema vaihtuu metsään ja mereen. Kodintunteeni vahvistuu lähestyessäni taloa pimeässä koleudessa. Ennen lämmin valo kajasti käsin puhallettujen ruutuikkunoiden läpi, joista silmät erottivat eloisat ilmakuplat ja kuurankukat. Nykyisin valo kutsuu pyöreästä ikkunasta. Vanhempani säästivät kaarevat karmit käsihuvilasta, jonka he seitsemän vuoden aikana kasvattivat uudeksi kodiksemme. Mitä kotoisammin ikkunoista loistaa valo, sitä synkemmäksi muodostuu talon ympäristö ja sitä pelottavammaksi sen pimeät reunat, hyytävän Mörön reitit.

Sään riepotellessa ja talven kouraan joutuessaan talon kotoisuus kasvaa. Taloa ympäröivä maailma sumenee, lumi hävittää polut, pyyhkii askeleet, vaimentaa äänet, pyöristää muodot ja vaihtaa sävyt. Sisäinen kotoilijani, tanskalainen hyggeilijä, tiedostaa, kuinka kodin ulkopuolisen oleilun kuihtuessa elämä kotona muuttuu kutsuvammaksi. Valon ja pimeyden kontrastia juhlitaan kulttuurissamme etenkin vuoden viimeisenä kuukautena, jolloin kylmyys ja hämy voimistavat läheisyyden tunnetta. Valot tuikkivat. Sisällä odotetaan minua.

Ovensuussa


Koti esittäytyy lähdön ja saapumisen hetkissä. Sen psyyken kutsumana avaan ulko-oven läheisyyteen tai omaan rauhaan. Kynnyksellä otan askeleen kohti intiimimpää maailmaa ja vapaudun kaupungin ja kadun julkisesta ilmapiiristä. Kun astun sisään, olen viimein kotona, ankkuroidun. Eteisessä on tilaa ripustaa päällysvaatteet ja huolet. Lämpö saartaa minut ja jännitys harteiltani hellittää.

Kodin tulisi tarjota mahdollisuus kotiintuloon. Se on kuitenkin mahdotonta, jos kuvittelemme kodin muuttumattomaksi synnyinpaikaksi, ajattelee brittiläinen sosiaalimaantieteilijä Doreen Massey. Lapsuudenkotini ei ole sama, josta lähdin, mutta unohdan sen helposti. Paikat elävät omaa elämäänsä ja selvittelen niiden tilaa.

Eteisessä aistin ensimmäiset viitteet kodin ilmapiiristä. Huhuiluni haihtuvat valokuvien peittämille lapsuuden kotini seinille. Vaihdan hiljaisuuden lauluun. Arabiankielinen musiikki liittää kodin ja kotimaan kaipuun äidin kaipuuseen sekä muukalaisuuden tunteen sanoihin ”El Ghorba”. Soitan äidille.


Hiljaisuus on kulkenut mukanani ja kasvanut uusien makuuhuoneiden suorakulmaisiin mittoihin. Enää ei ole ullakolle johtavia tikkaita, mutta lampussa palaa yhä etäinen valo, joka etsii sanojen takaisia maailmoja. Huone on pieni: sänky ja kirjoja pursuava hylly. Valkoisia seiniä puhkovat kaksi ovea, toinen vaatehuoneeseen, toinen eteiseen ja keittiöön. Raollaan olevasta ovesta tulvi kaupunginosan valoa, kuten myös länsijulkisivun sälekaihtimien väleistä. Keinotekoinen valo häiriköi, tunkeutuu yksityiseen. Silmät kiinni uneton iho aistii säteet muttei kosketusta. Peitto kahisee. Tämä on hiljaisuus postinumerossa 00410.

Vahvat yksinolon tilat, itsensä kohtaamiset, säilyvät ikuisesti sisälläni. Muistan ne kaikki: ne, joissa olen riutunut yksinäisyydessä, nauttinut siitä, odottanut yksinäisyyttä tai pettänyt sen. En pysty tai haluakaan pyyhkiä näitä yksinolontunteita mielestäni, sillä tiedän niiden olevan erottamaton osa minua. Ne vahvistavat ja luovat minut.

Arkkitehti Juhani Pallasmaasta koti on muistin näyttämö: henkilökohtainen tila, joka välittää mielikuvan yksilöstä ulkopuoliselle maailmalle samalla kun asukkaan itsetunto vahvistuu ja maailmankuva jäsentyy. Käänteisessä merkityksessä seinien sisäiset tapahtumat voivat iskeä itsetuntoon. Määritelmä unohtaa pimeät kellarit ja varastot.

Muistojen tavoin unohdukset asettuvat jonnekin, tiedostamattomalla on paikkansa, sielulla maja. Valitsemme, haluammeko palata muistoihin, ja näinkin tehdessämme emme avaa niitä sellaisenaan kuin ne on ullakoille piilotettu, vaan aistihavaintojen johdattelemina muokkaamme niitä sekä identiteettiämme. Ranskalainen fenomenologi Gaston Bachelardin mukaan ”Muistamalla ’taloja’ ja ’huoneita’ me opimme ’asumaan ’ itsessämme. – – talon kuvat toimivat kaksisuuntaisesti: ne ovat meissä yhtä lailla kuin me olemme niissä”. Koti on ajallinen olento, ihmisen heijastus.

Koti ei hylkää ulkopuolista maailmaa, vaan kotona ohimennen kerätyt maailmanmuistot kietoutuvat arkielämään. Esseessään ”The house is the mother’s body” arkkitehti Sarah Robinson kasvattaa kodit muistikapseleiksi. Ne ovat neliulotteisia seinien, kattojen, lattioiden ja ajan muovaamia tarinoita ihmiselämästä. Kapselin sisältä löydämme vaalimamme asiat ja tavarat, jotka olemme tuoneet kotiin sen ulkopuolisesta maailmasta, joiden kanssa olemme eläneet. Ne muodostavat henkilökohtaisen maailmamme, mutta ne siivotaan arkkitehtuurikuvastosta. Kirjat hyllyillä tai niiden puuttuminen, koristeet tai niiden välttäminen, tavarakokoelmat ja niiden järjestys kertovat ihmisistä enemmän kuin psykoanalyysit ja persoonallisuustestit.



Porttiavain


Keittiön valkoinen ja kiiltäväpintainen pöytä ohuin metallijaloin kalustaa muistojani ja yhä vanhempieni kotia. Jokaisella perheemme jäsenellä on pöydässä oma paikkansa. Sen ääressä olen innostunut maalaamaan, oppinut lukemaan ja kirjoittamaan kaunokirjaimet leivinpaperin läpi, harjoitellut jakokulman. Sen ympärillä olemme putsanneet mansikat, säilöneet kurkut pikkusiskon seistessä korkealla jakkaralla ja syöneet yhteiset ateriat aamuin illoin. Keittiö on vaalinut kodin liekkiä. Siellä vaihtuivat niin ilon kuin pahan olon perhoset.

Tilakäsitykseni keittiöstä kietoutuu yksittäiseen esineeseen, yhdessäoloon, toimintaan ja liikkeeseen, niin voimakkaasti, että se kuvittaa haaveitani. Haaveilen omasta valkoisesta pöydästä, joka piirtyy mieleen huonetta vahvemmin. Haluan teipata paperin maalarinteipillä sen pintaan ja antaa siveltimen pieniin sormiin.



Kun taaperoiässä kurotimme koskettamaan, emme opetelleet vain tunnistamaan esineiden muotoja ja tekstuureita vaan kurotuksen ele oli välttämätön oppiaksemme näkemään. Keittiön pöydän alla opin näkemään äidin ja isän, kodin ja lopulta maailman. Keittiön pöydän alla kynä kädessä nelivuotias minuus hengitti turvaa, kun helikopterit lensivät ylitsemme Estonian jäätyä aaltoihin.



Muuttoliike

Tarvitsemme elämäämme useita paikkoja. Yksi paikka ei riitä, ihmisessä ei ole vain yhtä puolta ja elämäntilanteet muuttuvat. Muutamme. Lapsuudenkotini on muuttanut kerran osoitettaan ja samalla kokemuksellinen kotini on kannettu uusien seinien sisään. Muutto oli osa varttumistani, mutta varsinaiset kasvukivut iskivät vasta muuttaessani pois kotoa.

Se tuli yllättäen. Luulin, etten ensimmäisellä hakukerralla pääsisi sisään arkkitehtiosastolle. Sisäinen paniikkini purkautui riitaan peräkärryä pakatessa ja äidin sanoihin: ”Pakkaa niin kuin lähtisit pitkälle matkalle.”

Tyhjensin muuttokasseihini kaapit ja vetolaatikot, järjestyksen valtakunnan, joka oli suojannut huonettani, koko taloa, maailmaani hallitsemattomalta epäjärjestykseltä. Järjestys vaihtui kaaokseen. Pengoin rajallisen muistini jatkeita. Levitin lattialle henkilökohtaisen elämäni jälkiä laatikostoista, joita ulkopuolinen ei saisi avata. Sielu ei haluaisi aueta joka päivä. Pakkasin mukaan pienet rasiat, salaisuuksien ja mielikuvituksen kätköt. Rasioiden ja kaappien ympärillä rakennus on kuori, joka kätkee henkilökohtaisimman. Se on sarkofagi, uloin säiliömme.


Tutkin nuoruuttani. Karsin ja säilytin. Osaa tavaroista ajattelin tarvitsevani tulevaisuudessa, mutta osalla oli vahvempi kytkös menneeseen, raskas historia tai sana. Osa esineistä oli muuttunut muistoesineiksi, ne olivat lahjoja edesmenneiltä. Arvotin ja valikoin identiteettini palasia. Tein tiliä kysyen: kuka olen?



Oma


Lapsuudenkotini jälkeiset asuntolat olivat hetkellisiä ripustuspaikkoja. Ne soveltuivat liikkuvaan elämääni monen matkaajan, webtyöläisen ja kaupungin sykkeestä tahdittuvan tavoin. Huoneissa oli vieras kaiku. Kaipasin vahvempaa tunnesidettä.


Sisareni oli ostanut asunnon remontoitavakseen. Huomasin hänen rakentavan pesää, oikeaa kotia, jota sai naulata, porata ja muovata, ja minulla oli vain koskemattomuutta vaaliva vuokra-asunto. Oma asunto on merkki turvasta ja pyrkimyksestä vakauteen, vaikka lainaan korkoineen sisältyy arvaamattomuus. Sisareni asunto muuttui hänen identiteettinsä ja ilmaisunsa jatkeeksi, seinät olivat omaa ihoa, kuten itävaltalainen kuvataiteilija-arkkitehti Hundertwasser asian ilmaisisi.

Seurasin sisartani. Ostin tyhjät 45 m2. Ostin tulevaisuutta ja toivoa. Ostin tunnelmia, jopa nostalgiaa puutalon rungon paukkuessa pakkasella lapsuudenkotini lailla. Matalan puukerrostalon ikkunasta katsoin omakotialueelle ja männikköön, katsoin lapsuuteen.



Kohtaaminen


”Älä katoa”, oli ollut hänen viestinsä, kun lykkäsimme tapaamistamme seuraavaan päivään. Metro ylitti sillan. Tumma metsä kätki betonin. Tapanani oli aina kävellä portaat, tein sen nytkin ja nousin maan alta lähiöön. Tunsin Helsingin kahtiajaon, ja näkyisi kauas, etten kuulu tänne.


Tutkin ohikulkijoiden kasvonpiirteitä. Tummapukuinen hahmo harppoi tien yli. Hän tervehti vinolla hymyllä. Halasin kankeasti takaisin. Askelemme nousivat 90-luvun betonikortteliin, joka näytti vuosikymmeniä vanhemmalta. Kaksi porrasta lisää ja olimme lasiovien takana. Katosimme hämärään porraskäytävään muottisaumoja ja pyöröaiheita vilisevien julkisivujen taakse. Käytävä jatkui pitkään eteiseen, jonka päätteeksi asunto aukesi kahteen suuntaan. Näkymiä sisäpihalle ja kadulle peittivät tummat kaihtimet. Kadun elämä ei ollut tervetullut sisään. Sisäisen elämän valkokangas oli hämärretty muilta.

Sandwich-elementtit ja konehuoneiden puhkoma katto antavat ulkoista suojaa, mutta arkkitehtuurin tulisi Pallasmaan sanoin”– – asuttaa myös unelmamme ja muistomme sekä tarjota perusta mielikuvitukselle ja toivolle”. Asuuko lähiössä toivo? Joku varmasti leimaa minut ylimieliseksi, kun ensisilmäyksellä tai edes katsomatta miellän idän betonilähiöt rumiksi. Arkkitehdin koulutus on raottanut minulle kokonaistaideteoksen maailmaa, kaupunginosassa tai kodissa näen kiilapuut maalauspohjalle.

Ajatuksissani kietoutuvat yhteen niin henkilökohtaiset kuin kollektiivisesti jaetut käsitykset. Itä-Helsinki piirtyy mieleeni metsäisinä ja monikulttuurisina lähiöinä haasteineen. Ongelmat kytkeytyvät vuokra-asuntotuotantoon, stereotypioihin vuokra-asujista sekä arkkitehtuurin tiiveyteen ja laaduttomuuteen. Arvioimme ihmisiä heidän asuinalueensa perusteella. Määrittelemällä toiset alueet ongelmallisiksi määrittelee samalla itsensä ja asuinalueensa paremmaksi. Käsityksemme maailmasta voi perustua toisten luomiin mielikuviin niin vahvasti, ettemme huomaa omien kokemustemme puutetta ennen vanhojen uskomusten ja uusien kokemusten yhteentörmäystä.

Betonilähiön viitekehys oli vain lavastus. Voimakas arkkitehtuurikokemus muodostuu julkisivun tarkastelun sijaan rakennuksen lähestymisestä ja kohtaamisesta, sisään tulemisesta tai uloskatsomisesta aineellisen ovikehyksen tai ikkunan sijaan. Arkkitehtuuriin sisältyy lupaus kohtaamisesta. Minun oli elettävä se itse. Halusin päästä käsiksi sisimpään ja oppia ymmärtämään talon asujaa.



Kaksi avainta


Minulla on taskussani kaksi avainta, toinen omaan kotiin ja toinen kumppanini luokse symbolina sitoutumisesta. Hänen asuntonsa ei vielä ole kokonainen kotini, vaan huomaan, kuinka sisään tullessani valtaan keittiön pöydästä kulman tietokoneelleni, sijoitan kassini sängyn jalkopäähän ja vaihdan lakanat hallitakseni patjan toista puolta. Normaalissa elämänpiirissä en ajattele asuntoa itsestäni irralliseksi objektiksi. Etsiessäni uutta kotia turvauduin mittanauhoihin, mutta vieraaseen huoneistoon tullessa tutkin sitä yksin kehoni kautta. Valtaan tilaa ja merkitsen reviirini, joka kulkee keittiöstä makuuhuoneeseen.

Asetuttuani taloksi se, mikä mittaamisvaiheessa näytti vieraan puolensa, muuttuu vähitellen tutuksi ja elinpiiriini kuuluvaksi. Kerta kerralta vieras asunto hahmottuu minulle selkeämpänä esineiden, tilojen ja arjen toimintojen sarjana. Olen oppinut talon säännöt ja keinot kiertää ne sallitun rajoissa. Hiljalleen kotiudun, ja asunnon suunnat sekä reitit sisäistyvät kehoni. Elän, mutta tarkkailu ei pääty.



Kerrosten välissä


Yläpuoleltani ontelolaattojen päältä kantautuu laahaava ääni. Siellä kai imuroidaan. Yläviistosta kuulen usein iän taittaman naisen nykivän oveaan, tarkastavan, että ovi on lukossa, että se varmasti on. Ympärillä suhisee, elektroniikka, tuntemattomat kentät. Mummo kuulee ne myös ja pirraa ovikelloja porraskäytävässä. En jaksa enää avata. Epäilen. Anteeksipyytämätön aivastus työntyy alakerrasta putkia pitkin kylpyhuoneeseen ja keittiöön täyttäen koko asunnon eletyllä elämällä.

Laahaava ääni vaimenee. Erotan puheensorinaa jostain ympäriltäni. Painan silmät kiinni. Sorina muuttuu tavuista sanoiksi, jotka ovat auringon kieltä. En ymmärrä kuin kiihkeyden, johon yhtyy rakennusrunkoa tärisyttävä linkous. Jossain itkee vauva. En tiennytkään, että tämän portaan ympärillä on alkanut uusi elämä. Talvi on ollut suruliputusta. Pienokaisen täytyy olla paloseinän takana.


He työntyvät ihoni alle. Muut kai kuulevat minutkin, mutta putkisto kieputtaa äänten koordinaatit. Minulla on ajatuksia heistä. Heillä minusta?


Sisäpihan ulko-ovi käy. Hän tulee viimein kotiin. Hiljaisuus 00980 on odottavaa.



Asumisen runollisuus


Arkkitehtuuri luo kokemuksen paikasta, määrittelee ihmisen sijainnin ja kotipaikan äärettömässä ”luonnollisessa” tilassa, luonnehtii Pallasmaa. Paikan tunne edellyttää tunnistettavaa hahmoa, jolle voidaan antaa nimi ja merkitys, hän jatkaa.

Kodin tunne ei kuitenkaan ole yksin paikkasidonnainen, vaan kytken siihen hyväksynnän, turvan ja rakkauden. Kun avaudumme rakennuksiin liittyville inhimillisille tunteille ja annamme suunnittelemiemme tai asuttamiemme tilojen heijastella elämän skaaloja, tilat kantavat arkkitehtuuria syvemmälle.

Ihmisellä voi olla monta kotia, joista jokainen on nykyisten ja menneiden sosiaalisten suhteiden alati muuttuva maantieteellinen luomus, kiteyttää Doreen Massey. Fyysinen sijainti jää toissijaiseksi, tärkeämpää on, minne tuntee kuuluvansa. Koti ei niinkään ole paikka, jossa ihminen asuu vaan kokoelma paikkoja ja välähdyksiä koetuista kodin tunteista, joita kannamme selässämme kuin kilpikonnat kilpeään. Etsiessäni omaa tulkintaani elämän todellisesta kauneudesta ja asumisen runollisuudesta kilpeni paksunee.



Olen kotoisin tält puolt jokkee, valkoisen keittiönpöydän ja mansardikaton alta, Kainuun ja mummin kaipuusta, saaristosta, vapaasta koulutuksesta ja kööpenhaminalaisesta piirustussalista, sukelluksesta Kreikan turkoosiin suolaan, paosta Balin tähtitaivaan alle, kipuamisesta Jättärille, pysähtymisestä itään ja jostain, joka paikallistuu myöhemmin.




Lähteet


Bachelard, Gaston. 1957. Tilan poetiikka. Suomentanut Roinila, Tarja. 2003. Nemo: Helsinki.


Eagleman, David. 2015. Aivot – Ihmisen tarina. Suomentanut Janatuinen, Mari. 2018. Atena.

Haarni, Tuukka. Karvinen, Marko. Koskela, Hille. Taini, Sirpa. (toim.). 1977. Tila, paikka ja maisema – Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Vastapaino: Tampere.


Maantiede ja kuvien todellisuudet – Sirpa Tani

Aika, paikka ja muistin maantiede – Pauli Tapani Karjalainen

Laajarinne, Jukka. 2016. Tiloissa. Atena Kustannus Oy: Keuruu..

Massey, Doren. 1991-2005. Samaaikainen tila. Suomentanut Roivo, Janne. 2008. Gummerus: Jyväskylä.

Norberg-Schulz, Christian. 1985. The concept of dewelling – On the way of figurative architecture. 3. painos. Rizzoli: New York.

Pallasmaa, Juhani. 2012. Kohtaamisia – Kirjoituksia arkkitehtuurista ja taiteesta. Suomentanut Heininen-Blomstedt, Kirsi. 2014. Ntamo P&C.

Pallasmaa, Juhani. Identiteetti, intimiteetti ja kotipaikka. Huomioita kodin fenomenologiasta. Arkkitehti 1/1994, 14–25.

Robinson, Srah. The house is the mother’s body. Isthmus Fall/Winter 2014, 41–47..

Schildt, Göran. 1972. Luonnoksia. Suomentanut Junonen, Pekka. 1972. Otava: Helsinki.

Toim. Granö, Päivi. Suominen, Jaakko & Tuomi-Nikula, Outi. 2004. Koti – Kaiho, paikka ja muutos. Gummerus: Jyväskylä..


Norjalaisarkkitehtien koteja. 2019 [video]

https://areena.yle.fi/1-50463786 [katsottu 15.4 -30.5.2021]

Kausi 2, jaksot 4. Niels Torp.

Aiheeseen liittyvät päivitykset

Katso kaikki

Esipuhe

Comentários


bottom of page