top of page
  • Writer's pictureIris Andersson

Horisontti sinisin

Minne kaipaat? Saatamme tuntea pakottavaa halua olla muualla kuin olemme. Isotätini evakkotarinan johdattelemana tämä essee käsittelee paikkoja ihmismielen luomuksina. Paikat ovat aina henkilökohtaisia, henkilökohtaisten merkitysten, tunteiden, muistojen, toiveiden sekä pelkojen synnyttämiä ja muovaamia. Ne hallitsevat meitä myös etäältä.


Wäinö Linnan sanoin ''Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas." Niinpä Hän oli eräänä pitkäperjantaiaamuna antanut tuulen halkaista Johanneksen kirkonkellon. Viikkoa myöhemmin hajosi toinenkin. "Sotaa se tietää", sanoivat kyläläiset. Tupsulakkinen tyttö, Sirkku Tuulikki Riikonen (s.1929), kieriskeli nuoremman veljensä Erkin (1936-2013) kanssa kimaltelevassa lumihangessa tehden enkeleitä. Siniselle taivaalle ilmestyi suuri lintu jättäen synkkään varjoonsa koko pihamaan. Metallipeto jyrisi ukkosen lailla ja jostain kaukaa kuului sireenien ulvontaa. Seurakuntatalon ovi aukesi, ulos syöksyvä nainen kaappasi pienen pojan kainaloonsa ja tarrasi uteliasta tyttöä kädestä. Muiden kyläläisten tavoin he juoksivat metsän siimekseen. He kyyhöttivät hiljaa ja liikkumatta lumisten puiden suojassa. Tupsupää painautui vasten äitinsä kylkeä. Äidin sydän pamppaili kuin pauhaava koski. Tyttö tarkkaili salaa suojelijansa kasvoja. Äiti oli vanhentunut, huoli oli piirtänyt harmaat juonteet. He eivät sanoneet sanaakaan. Tyttö kuunteli etääntyvien koneiden jylinää, kankaan kahinaa veljensä tavoitellessa vapautta äidin tiukasta sylistä ja äidin tasaantuvaa hengitystä. He makasivat luontoäidin helmassa, suuressa kehdossa, jota tuuli vienosti tuuditti.



Mielen koordinaatit


Saatamme tuntea pakottavaa halua olla muualla kuin olemme. Kaipaamme paikkaan, jonka muistamme. Arkipuheessa paikat mielletään tapahtumien hetkellisiksi ympäristöiksi. Mielestäni ne voivat hallita ihmistä myös etäältä ja jatkaa elämää ihmismielen luomuksina varastoiden ilmapiiriä ja tunteita.


Humanistisen maantieteen näkökulmasta paikka ei ole tarkka piste kartalla vaan yksilön tulkinnan ja merkityksenannon abstrakti tuotos. Paikoilla ei ole yleistettävää olemusta vaan niiden merkitys syntyy yksittäisissä kohtaloissa, määrittelee maantieteenprofessori Pauli Tapani Karjalainen. Inhimillistämällä ympäristöämme vedämme neutraalin ympäristön erityiseen merkityskehykseen, lähelle itseämme, ja teemme siitä paikan.


Fyysisiä koordinaatteja tärkeämpää on, minne ihminen tuntee kuuluvansa. Paikassa oleminen merkitsee paikan tuntemisen sijaan paikkaan kuulumista. Se muodostaa osan ihmisen olemuksesta, palan hänen persoonallisuudestaan. Paikka on siten aina henkilökohtainen, henkilökohtaisten merkitysten, tunteiden, muistojen, toiveiden sekä pelkojen synnyttämä ja muovaama. Arkkitehti Juhani Pallasmaan sanoin ”Kun asetun paikkaan, paikka asettuu minuun”. Paikat ja tilat eivät ole vain näyttämöitä vaan tila ja mieli kietoutuvat toisiinsa.


Kamarin sängyssä makaava tyttö raotti silmiään. Hän nosti tummaa päätään tyynyltä pyyhkien polkkatukkaansa silmien edestä ja huomasi vanhempien jo nousseen. Veli nukkui vielä omassa pinnasängyssään. Huoneessa oli hämärää, kamarin ikkunan pimennysverho oli alhaalla, mutta ovenraon valonjuova leikkasi tilan. Tyttö nousi lämpimän peiton alta ja hiipi paljain jaloin kohti keittiön ovea. Hän pysähtyi. Äiti itki. Nyyhkytyksen seasta tyttö erotti sanat: "Miks? Miks meijän pittää lähtee? Eiks myö voitas jäähä?" Isän matala ääni rauhoitti kyyneleet tehden määrätietoisesti selväksi, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Kotiin ei voinut jäädä.




Aistimaailma


Aistit sitovat meidät maailmaan. Jokaisella rakkaudella, kaipauksella ja kyyneleellä on maisemansa.

Kulttuuritutkija Sara Ahmedin sanoin ”Mikä liikuttaa meitä, mikä saa meidät tuntemaan, on myös se mikä pitää meitä paikoillaan tai antaa paikan jonne jäädä.” Havaintojen henkilökohtainen tulkinta liitää maailmaan merkityksiä sekä tunteita, ja siten aistit osallistuvat nimettömän tilan muuttamiseen henkilökohtaiseksi paikaksi.


Näköaisti on dominoivin aistimme. Kehittyäkseen se tarvitsee muiden aistien tukea. Näkeminen on koko kehon kokemus. Professori Kai Kailaan mukaan näköhavainto ei ole vain signaali silmistä aivoihin, vaan monimutkaisen tapahtumasarjan lopputulos. Aivot vertaavat silmistä saatua tietoa aiempiin odotuksiimme nähdystä, muutoksiin muistiin tallentuneissa hahmoissa ja vasta puhjenneisiin uusiin mielleyhtymiin. Silmien sijaan näemme aivoillamme.


Vaikka mieltäisimme näköhavainnon laajemmin aivojen odotuksia ja muistikuvia vertailevana prosessina, visuaalisen maiseman rinnalla kulkee lukuisia muita aistimaailmoja. Ääni-, tuoksu- ja miellemaisemissa paikan yksilölliset merkitykset erkanevat kollektiivisesta tajunnasta. Meidän tulisikin mieltää maisema aistimusten ja mielen kautta määrittyvänä kokemuksellisena ilmiönä. Vaikka emme koskaan voi olla sen sisällä, se on silti aistiemme tuntumassa.


Paikan voi haistaa, kuulla ja maistaa, mutta myös aika on elämänvirrassa aistimellisesti läsnä. Se tuoksuu ummehtuneelle tai vastapuhjenneelle, rapisee ja hiljenee, janottaa tai katkeroittaa. Aistihavainnot toimivat avaimina muistin lukkoihin.


Muistaminen on havaitsemista sekä liikettä ajan ja paikan kehällä, missä ulkoinen ja sisäinen maailma ovat koko ajan vuorovaikutuksessa. Muisti ei ole koskaan vain tahdonalainen, vaan myös tahdosta riippumaton, suotuisina hetkinä äkillisesti haihtuva ja odottamattomasti assosioiva, kuvailee italialainen sosiologi Franco Ferrarotti.


Matkustaessani isotätini kanssa itärajan taakse ja kulkiessamme hänen vanhoja polkujaan näimme erilaiset maisemat. Minä näin vain luotaantyöntävyyttä kaivaten kotiinpaluuta, sillä juureni eivät olleet menneessä. Tuoksujen maailmasta erotin vain lian vailla muistijälkeä. Isotätini puolestaan näki mielessään paikat, kuten ne olivat ennen olleet ja nykyisyyden, joka oli varjo edesmenneestä. Aivan kuin olisimme katsoneet kahta erilaista filmiä. Minä näin tyhjyyden ja isotätini tarinoiden kuvaelman, kun polut, mutkat ja julkisivut vahvistivat haalenneita muistoja. Maisema oli isotädilleni samaan aikaan sekä muuttunut ja vieras että tuttu ja läheinen.


Isotätini Karjala on kadonnut, mutta maa jalkojen alta ei katoa. Vaikkei isotäti ei ole voinut palata menneisyyteen, hän on voinut palata sen tapahtumapaikoille. Vierailtaessa vanhat paikat ovat muuttuneet käsin kosketeltaviksi muistojen maisemiksi, jotka luovat ja muokkaavat hänen identiteettiään. Hän on muuttunut osaksi maisemaa.


Itsenäisyyspäivänä 1939 klo 13:30 lähdöstä tuli totta. Äiti ja kaksi lasta seisoivat torilla. Kyyneleiden ja ilmahälytysten täyttämä aamu oli kiireinen. Lapset topattiin monella vaatekerralla ja reppuihin pakattiin varavaatteita, valkoinen lakana lumivaipaksi, patjapussi ja ohjeistettu muona viideksi päiväksi. Mukaan sai ottaa vain sen, minkä jaksoi kantaa. Sirkku oli ottanut omat aarteensa –siniharmaassa käsilaukussa ja pienessä nahkapussukassa oli Pikkulottien rintaneula sekä Lottien laulukirja. Polkkatukka oli joutunut hyvästelemään rakkaan posliinisensa nukkensa, joka jäi surkeana makaamaan sängynlaidalle pala nilkasta lohjenneena. Lohduttaen nukkeaan ja samalla itseään tyttö lupaisi palata takaisin.


Torille kokoontunut väkijoukko oli huolissaan aamuisten hälytysten, itsenäisyyspäivän, suuren väenpaljouden sekä kirkkaan sään vuoksi. Vähitellen taivaalle kerääntyi pilviä ja alkoi lumisade, joka levitti suojaavan verhonsa lähtijöiden ylle. Taivas itki. Se lohdutti kyynelillään surevia äitejä ja tanssitti ymmärtämättömiä lapsia. Päivä oli jo taittunut illaksi, kun viimeinen linja-auto jätti Johanneksen. Ikkunasta kurkistellen tupsupipoinen tyttö imi itseensä viimeiset kuvat kotikylästään.



Minuus


Ihmisellä on nopea taito tajuta ja lukea tiloja, paikkoja ja ympäristöjä, mutta vainuamme on vaikea selittää pelkkien perusaistiemme kautta. Meillä on luontainen taipumus hahmottaa suuria kokonaisuuksia ennen kuin havaitsemme tai ymmärrämme sen osasia. Minulla on kyky tarrata kiinni abstrakteihin asioihin ja taito ymmärtää kolmiulotteisia maailmoja. Pallasmaan mukaan minuuden ja maailmantajua voidaan pitää yhtenä aistijärjestelmänä. Steinerilaisessa filosofiassa puhutaan kahdestatoista aistista, joista yksi on ego-aisti, minuuden aisti, joka mahdollistaa ajallisen jatkumon ja pysyvyyden kokemisen maailmassa ja itsessämme.


Intuitio tai maailman kutsu herättää voiman, jonka analyyttisen psykologian perustaja C. G. Jung nimesi synkroniteetiksi, sattumusten sarjaksi minän ja maailman välillä. Pohjaten ajatuksensa Jungiin psykiatri Edward F. Edinger ajattelee, ettei yksilön psyyke ole pelkästään henkilökohtaisen kokemuksen tuotos. Hän olettaa minuuden (ego) tiedostetun persoonallisuuden keskukseksi, joka on yhteydessä koko psyykeen, tiedostamattomaan ja tiedostetun, yhdistävään ja määräävään itseyteen (self). Minuuden ja laajemman itseyden suhde vertautuu muun muassa pisteeseen, jossa transpersoonallinen energia virtaa yksilöön elämään. Transpersoonallinen nousee yksilön persoonallisuuden ja tietoisuuden yläpuolelle. Transpersoonallinen tietoisuus on yksi ihmisen mielentiloista, joka sallii ihmisten olla yhteydessä ympäristöönsä.


Ajan ja paikan todellisuus on myös minuuden todellisuus. Ajan ja paikan risteyskohdassa täsmentyy minuus, jokaisen ihmisen ainutlaatuinen oleminen tässä ja nyt ajattelee Karjalainen. Minä, aika ja paikka, muodostavat kudelman, josta ei voi irrottaa yhtä ilman että kaikki sen langat purkautuvat. Koska kellään muulla ei ole täysin samanlaisia muistoja, meillä jokaisella on ainutlaatuiset ajan ja paikan ryijyt, jotka kulkevat mukanamme asunnosta ja huoneista toiseen.


Itseyden jatkuvuuden tunteen edellytyksenä on eheytyminen kokonaisuudeksi sekä juurtuminen aikaan ja paikkaan. Ymmärtääksemme meille annettua maailmaa meidän täytyy tutkia ja tulkita sitä. Havainnollistamalla ja konkretisoimalla maailmaan kuulumistamme olemme lähempänä paikkaan kuuluvuuden, kodin, tunnetta. Norjalaisen arkkitehti-teoreetikko Christian Norberg-Schulzin mielestä niin ihmiseltä itseltään kuin paikalta vaaditaan jotakin, jotta identifioidumme paikkaan ja omistaudumme maailmassa olemiselle. Meillä täytyy olla avoin mieli ja paikan tulee tarjota monipuoliset mahdollisuudet samaistumiseen. Ymmärtämällä omia juuriaan ymmärtää paremmin myös itseään. Ymmärtämällä paikkoja ymmärtää paremmin muita ihmisiä ja toisinpäin.


Elinympäristömme lisäksi kasvamme osaksi myös muita laajempia konteksteja - maantieteellisiä, kulttuurisia, sosiaalisia, kielellisiä ja esteettisiä identiteettejä. Identiteetti eli ihmisen käsitys itsestään pohjautuu yksilön persoonallisiin ominaisuuksiin, jotka muotoutuvat, kehittyvät ja täsmentyvät vuorovaikutuksessa. Identiteetti ei ole annettu tai pysyvä tosiasia, vaan vaihtoa ja asteittaista muutosta.


Kulttuuri on biologisia tekijöitä merkittävämpi identiteetin muovaaja, katsomme maailmaa oman paikallisen kulttuurimme läpi. Kulttuurimme määrittelee sen, mitä arvostamme ja mitä vertailemme, toteaa futuristi Perttu Pölönen. Saatamme pyrkiä vertailun vähentämiseen, mutta se on mahdotonta. Vaikkemme tekisi sitä tietoisesti, alitajuntamme hoitaa sen puolestamme. Elämme aikaa, jossa pyrimme erottumaan joukosta ja määrittelemme itseämme erilaisuuden kautta. Pölösen mielestä ei kannata määritellä minkälainen toinen ihminen on, sillä silloin emme uskalla olla aitoja. Ilman määritelmiä emme pelkäisi muiden tuomitsevan meitä. Identiteettiimme onkin osin se, minkälaisia meidän annetaan olla.


Ihminen ei rakenna identiteettiään yksin, vaan muut ponnistelevat puolestamme. Olemme lähimmäistemme tuotos. Isotädilläni, Johanneksen evakolla, on vahva paikallinen identiteetti, mutta myös vahva kiitollisuus muita kohtaan. Tätini vapautui kiitollisuudenvelasta vanhemmilleen vasta äidin nukuttua pois. Muiden ponnistelut ja uhraukset olivat tehneet hänestä hänet, ja niinpä hän vuorostaan ponnisteli muiden puolesta. Kuka olet, muuttui kysymykseksi, mitä sinun vuoksesi on tehty?


Junan härkävanu jono liikkui hitaasti, välillä pysähdellen kuin musta käärme Suomen talvisissa metsissä. Toisena päivänä lamaantuneen tunnelman rikkoi sireenin kiljunta. Vaunujen ovet avattiin ja kirkas valo sokaisi tokkuraiset matkustajat. Kompuroiden upottavassa hangessa matkalaiset pakenivat kotkan kynsiä peittyen lakanoiden alle, sulautuen lumen ja havujen joukkoon. Vain vaalea tupsu tärisi kinoksessa kuin pelokas jäniksenpoikanen.





Sisäinen kartasto


Tunnistautumista ei voi erottaa päivittäisestä elämästämme vaan se kietoutuu tiukasti tekoihimme, toimintaamme ja liikkeeseemme. Tähän tarvitaan orientaatiota. Se tarkoittaa suuntautumisen ja suunnistamisen lisäksi olinpaikan, ajankohdan ja oman asemansa tiedostamista. Paikan hahmottaminen voidaan ymmärtää päämäärinä tai polkuina, jotka yhdessä muodostavat enemmän tai vähemmän tiedostetun sisäisen kartaston. Suunnistamme maailmassa tämä sisäisen kartan, tilallista järjestystä jäsentävän ympäristökuvan, pohjalta. Toisin sanoen ihmisellä on omiin kokemuksiinsa pohjautuva ympäristönlukutaito.


Yksinkertaisin selitys luontoon eksymiselle on tarkkaavaisuuden puute. Eksyneet eivät ole huomanneet eksyneensä ja huomattuaan sen he eivät tiedä mitä tehdä tai myönnä tietämättömyyttään. Luonnonlukutaitoon kuuluu muun muassa sään tarkkaileminen, reitin valitseminen, maamerkkien huomioiminen, olan yli katsominen, sillä maiseman näyttää eriltä paluumatkalla sekä ilmansuuntien hahmottaminen auringon, kuun ja tähtitaivaan avulla. ”Eksyjät eivät joko osaa lukea tätä maailman kirjoittamaa kieltä tai pysähdy lukemaan sitä.” kirjoittaa yhdysvaltalainen esseisti Rebecca Solnit teoksessaan ”Eksymisen kenttäopas”.


Ympäristökuvan hyvä lukutaito antaa haltijalleen tärkeän turvan tunteen. Pelko syntyy havaitsemisen desorientaatiosta, ajan ja paikan tajun hämärtymisestä sekä epätietoisuudesta suhteessa ympäröiviin ihmisiin. Suhtautuminen tuntemattomaan, niin ettei sen keskellä sorru paniikkiin vaan tuntee olonsa kotoisaksi myös eksyneenä, on oma taitonsa. Pelko ottaa helposti vallan laajeten ja lamauttaen. Pelko sokaisee niin kirjaimet, sanat kuin koordinaatit. Yksi pelkää riskiä tai sen ottamista, epäonnisumista, toinen eksymistä, itsensä kadottamista tai läheisensä menettämistä.


Norberg-Schulzin mukaan meidän täytyy tietää missä ja miten olemme, jotta koemme olemassaolomme merkitykselliseksi, toisin sanoen olemassaolon merkityksellisyys määrittyy identifioinnin ja orientaation kautta. Tilakokemuksessa nämä ilmenevät vaihtelen vahvuisina, mutta ovat aina läsnä. Yhdessä ne antavat keinot todellisuuden kokemiselle ja tilaan asettumiselle. Identifiointi ja orientaatio ovat automaattisia ilmiöitä. Mielestäni niistä on myös uskallettava irtautua, jos haluamme hyödyntää täyden potentiaalimme. Vasta kadotettuamme suunnan voimme löytää.


Ihmiseltä vaaditaan rohkeutta joukosta irtautumiseen tai tuntemiensa rajojen ulkopuolelle astumiseen. Ihmisen on usein löydettävä jotakin, jonka olemus on hänelle entuudestaan tuntematon ja sen löytämiseksi on eksyttävä, ajattelee Solnit. Tietoisessa eksymisessä on kyse itsensä menettämisestä, vapaaehtoisesta antautumisesta maailman syliin, täydellisestä uppoutumisesta hetkeen, jolloin ympäröivä maailma väistyy taka-alalle. Tällöin eksyminen merkitsee läsnäoloa, kykyä sijaita epävarmuudessa ja mysteerissä.


Kuorma-auto, jonka lavalla kyyhötti viisi äitiä ja kolmetoista lasta, kaarsi erään kartanon portille Salon Uskelan pitäjässä. Rivakoin askelin kävelevä tuima nainen ilmoitti, ettei pystyisi majoittamaan siirtolaisia. Hänellähän oli vieraita Helsingistä asti. Kuskin ja emännän kiivaan väittelyn tuloksena tuohtunut nainen suostui lähettämään evakot puukuorman perässä muonamiehensä naapuriin. Majapaikaksi tarkoitettu asunto oli kylmä työkaluvarasto, hämähäkkien valtakunta. Uunin pesä oli rikki ja lieden renkaiden tilalla oli suuri kivi. Pelko paleltumisesta pakotti kaksi äitiä lähtemään jalkaisin keskuskansakoululle selvittämään majoitusta. Silloin ystävällinen muonamies kutsui loput seurueesta sisälle lämmittelemään.


Myöhemmin illalla tupsupipoinen tyttö istui tyytyväisenä jakelutoimiston johtajan kiiltävässä autossa. Herra Elomaa kuljetti jokaisen perheen yksitellen naapurustoon majoitettavaksi. Väsynyttä kolmikkoa oli vastassa Heinolan sisarukset, Elin ja Akseli. Polkkatukkainen tyttö nukahti heti olkipatjalleen keittiön lattialle. Herätessään hän huomasi evakkomatkan väsyttäneen myös äidin, joka oli nukahtanut kesken olkipatjansa ompelemisen neula vielä kädessään.



Muukalainen


Miellämme tietyt ihmiset paikallisiksi. ”Paikalliset” eivät kuitenkaan ole ihmisiä, jotka olisivat aina olleet täällä, vaan ennemminkin ihmisiä, jotka saapuivat tänne ensin tai ovat olleet täällä pisimpään kuvailee sosiaalimaantieteilijä Doreen Massey. Todellisuudessa me kaikki olemme jossain pitkän historiamme kohdassa siirtolaisia. Tietääksemme keitä olemme, meidän täytyy tietää, mistä lähdimme ja minne saavuimme. Kaikkia paikkoja emme muista, mutta kaikkia paikkoja emme voi myöskään unohtaa, sillä muuten unohtaisimme itsemme.


Olen aina mieltänyt isotätini karjalaiseksi, johannekselaiseksi. Hänen nimensä sitoutuu menetettyihin ja minulle vieraisiin maisemiin. Verrattuna vaariini, joka jätti Kannaksen neljävuotiaana vailla muistikuvia ja jopa vierastaen taustaansa, hänen vanhempi sisarensa on pitänyt yllä syntymäseutunsa identiteettiä. Sisarusten välinen ero välittyi myös heidän puhetavoissaan. Vaarini puhuessa eteläsuomalaisesti isotätini ”haastoi” eli puhui karjalanmurretta ”siun” ja ”miun” kaikuessa huoneissa. Luulen isotätiäni seitsemän vuotta nuoremmalle vaarilleni evakkouden olleen nuoruudessa kielteinen, ivan, pilkan ja kiusan leima, mikä sai hänet vaikenemaan. Evakkous ei ollut hänen valitsemansa identiteetti. Menneisyydestä luopumalla hän erkani paon ja saapumisen tilasta. Paikka, josta he olivat lähteneet ei ollut enää olemassa, eivätkä hekään olleet enää samoja kuin lähtiessään.


Evakoita eli kotimaansa rajojen sisällä sodan alta siirrettyjä ihmisiä oli Suomessa toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1944, yli 10% silloisesta väestöstä. Kaikki eivät olleet valmiita luovuttamaan siirtolaisille makuuhuonettaan, saati maatilkkuaan. Monelle tuli sotien aikana yllätyksenä, että paikkakunnalle ilmestyi yhtäkkiä vierasta murretta tai kokonaan outoa karjalankieltä puhuvaa väestöä, jolla oli erilaiset elämäntavat. Kutsuihan Lönnrotkin kaukokarjalaisia ”kreikkalaisiksi suomalaisiksi”. Muukalaisten koettiin rikkovan jo ennestään pulasta kärsivän paikkakunnan arkea. Luterilaisilla alueilla suhtauduttiin kylmästi ortodokseihin. Pika-asutus- ja maanhankintalakien nojalla siirtoväelle lohkottiin maata elämiseen, minkä moni luovuttaja koki riistoksi.


Evakkous on mielestäni verrattavissa 2000-luvun maahanmuuttoilmiöön ja sitä kohdanneeseen vastarintaan, vaikka yleisessä keskustelussa ilmiöitä ei rinnasteta toisiinsa. Yhtäläistä on uusien elämäntapojen, ruokakulttuurien, puhetapojen ja uskontojen sekoittuminen valtaväestön joukkoon. Nyt muuton syynä on rajojen sisäisen uhkan sijaan ulkoinen ja paikallisille etäämmäksi jäänyt pelko. Etäisyys kuihduttaa empatian.


Globaalissa maailmassa sana ”vapaa” viittaa johonkin hyvään ja toivottavaan – vapaakauppa, vapaa liikkuvuus. Eksoottiset hedelmät sekä mausteet poimitaan kauppojen hyllyiltä arkisena ilmiönä eikä maa-alueidenkaan myynti naapurimaihin nostata suuhun yhtä paljon sylkeä kuin ihmisten rajanylitys. Massey kuvaa, kuinka puhuttaessa maahanmuutosta ilmoille nousee nationalistinen keskustelu puolustettavista paikoista, joka koskee ”paikallisen väestön” oikeuksia ”omaan maahan”. Nationalismi ja vahva paikallisuus ovat yrityksiä jäädyttää paikan merkitys, antaa sille etukäteen sovittu ja muuttumaton identiteetti.


Viha sulkee rajat ulkopuolisilta toiseuttamalla toisia ja luomalla heistä uhkia ”paikalliselle” väestölle. Viha on kielteistä kiintymystä toiseen, jonka niin ruumiillisesta kuin sosiaalisesta läheisyydestä halutaan päästä eroon, määrittelee Sara Ahmed.


Suomalais-virolainen kirjailija Jutta Zilliacus kokee Suomalaisen yhteiskunnan suojelevan itseään vierailta vaikutteilta, sillä ilman syntyperäistä kansalaisuutta ihmistä ei pidetä ”aitona” ja ”pesunkestävänä”. Rasismin sijaan Zilliacus kokee suomalaisten ”jähmettyneen vierasmaalaisuuden pelkoonsa”. Lapsilla ei ole ennakkoluuloja, mutta jonakin päivänä ennakkoluulot ovat olemassa. ”Kuka ne on heihin pannut? Sinäkö?” kysyy Zilliacus. Lapset nappaavat sanat huuliltamme.


Samat ihmiset saattavat pitää vapaakauppaa hyveenä, mutta tuomitsevat ”taloudelliset siirtolaiset” ja turvapaikan hakijat. Sara Ahmedin mielestä ”valeturvapaikanhakijasta” luodaan nykyhetkeä varjostava kummitusmainen hahmo, joka aiheuttaa ennakkoaavistuksen tulevasta vahingosta. Hän voi olla kuka vain ja missä vain. Pelonkierre on loputon, sillä aina voi odottaa toisia, jotka eivät ole vielä saapuneet. Huomaan, että ihmisyyteen eivät pädekään samat arvot kuin pääomaan.


Kodittomista tehdään syypäitä raja-aitoja kasvattavalle ja tulevaisuutta mustamaalaavalle pelolle. Se pakottaa ihmisiä kumiveneisiin ja kontteihin. Niin evakkous kuin pakolaisuuskaan eivät ole omia valintoja. Ne saavat merkityksensä historiasta, sorrosta ja liikkeestä.


Tytön mielessä oli aina kotiinpaluu. Kotiin mentäisiin takaisin, ainakin kesällä. Usein siitä puhuttiinkin ja Heinosen täti tapasi sanoa: "Kyl maar te mul sit joulukortin lähetät, kun te sin Karjalaan meet." Joulukortin tyttö lähettikin, mutta ei suinkaan Karjalasta. Naapuri toi heille suruviestin 13.3.1940 – koti oli jäänyt rajan taakse.


Huhtikuussa isä pääsi siviiliin ja perhe joutui jälleen muuttamaan. Toisten kotiin he eivät voineet jäädä ja isä onnistui saamaan töitä Turusta. Uusi kaupunki alkoi muuttua tutuksi, mutta juuret jäivät Karjalaan. Kesällä karjalaisten palatessa synnyinmailleen kotiinpaluun kipinä sai uuttaa hehkua myös tytön sisällä. Karjalan kaipuu oli pohjaton kaivo. Hän olisi mummon ja vaarin mukana halunnut palata kotiin. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin toista mieltä. Kannaksen koti oli palanut kuin uhrivalkea viimeisten miesten jättäessä talonsa naapurin käsiin. Isällä oli nyt vakinainen työ Mikaelin seurakunnan vahtimestarina, eikä ollut takeita, että raja tällä kertaa kestäisi. Kahden kesän ajan tyttö sai nauttia lomistaan mummolassa, raunioituneen kylän keskellä. Tiimalasin hiekka valui kuitenkin vähiin. Kolmantenakin kesänä nuori tyttö olisi pakannut laukkunsa Kannakselle, mutta hänelle ei enää myönnetty matkustuslupaa. Kaiho, suruja ja ikävä sisustivat jälleen isomman nurkkauksen sydämestä.




Maanpäällinen evakkomatka


Isotädillä on aina ollut kaipuu Kannakselle. Juuret ovat olleet niin syvällä, että 500 kilometrinkin päästä hän on pystynyt kantamaan sydämessään menetetyn kodin muistoa. Johanneksesta on kasvanut hänen miellemaisemansa, joka on jatkanut elämää hänen sisällään. Hänen tarinassaan kytee ajatus paikkaan asettumisesta, jolloin paikka asuttaa asujaansa. Luonteenpiirteiden sijaan häntä voi kuvailla paikkojen kautta – lapsuudenkoti Johanneksessa, evakkona perheen kanssa Turussa ja opettajana Tarvasjoella sekä Halikossa.


Isotädilleni koti on merkinnyt ”kiinnekohtaa”, mutta rivien välit paljastavat käsiteen kahtiajakoisuuden turvaksi ja taakaksi. ”Miulla on semmonen, onko se jonkin lainen velvollisuuden tunto.” hän sanoo. Niin kauan kuin hänen vanhempansa elivät, hänen elämänsä jakautui ensin Tarvasjoen sitten Halikon ja Turun välille. Halikossa hän asui arjen hoitaen opettajantyön ja viikonloppuisin sekä lomilla hän palasi huolehtimaan Turkuun jääneistä vanhemmistaan. Todellinen keskipiste on ollut Puistokatu 13 Turun keskustassa, jonne polut ovat vapaa-ajalla suuntautuneet. Tätini tiedosti, ettei voisi muuttaa kauaksi, tiesi vanhempien tarvitsevan apua ja auttavia käsiä oli vähän.


”Sitten kun ei ollut enää näitä autettavia, eikä ollut viikoittaisia reissuja Turkuun ja takaisin, niin sitten sitä voi vakiintua sillä tavalla. Kyl mie olen varmaan semmonen, joka, joka on kotonansa missä hyvänsä.” myöntää isotätini. Viimeinen lause 2021 kesäkuussa 92 vuotta täyttäneen naisen suusta on yllättävä. Toisaalta pienenä ihailin, kuinka hän matkusti ympäri maailmaa Euroopasta Aasiaan ja Afrikkaan. Tuliaisena sain Saharan hiekkaa ja tarinoita kanootista kellahtamisesta krokotiilien sekaan. Mieltymyksen matkustamiseen hän näkee kumpuavan kiinnostuksesta maantieteisiin sekä opettajakoulutuksen jälkeisen Euroopan kiertueen synnyttämästä kipinästä. Kiinteiden koordinaattien sijaan hänessä asuu maailmansielu.


Ehkä juuret mukautuneeseen maailmassa olemiseen ovat kuitenkin kauempana. Evakkomatka patjapussin kanssa nukkuen niin härkävaunussa, koulun lattialla kuin toisten hoivissa sekä uuden kodin etsintä ja uuteen kaupunkiin muuttaminen ovat tehneet asettumisesta tilaan kuin tilaan luonnollista. Kodin muodostumiseen ovat riittäneet seinät, katto, patja ja läheiset ihmiset. Virtaavasta ja epävakaasta ajasta hän on onnistunut pysäyttämään yksittäisiä hetkiä. Ja aika virtaa yhä hänen taittaessaan maanpäällistä evakkomatkaansa.


Harmaahiuksinen, pieni ja kumara nainen kävelee mutaista tietä. Surullisena mutta määrätietoisesti hän poikkeaa soratieltä metsikköön. Huulille kohoaa pieni hymy, kun silmät löytävät maasta kivenlohkareen. Hän muisti sen paljon isommaksi. Mustikanvarpujen seassa hän on näkevinään huivipäisen hahmon. Tuttu oksien ja käpyjen rahina jalkojen alla tahdittaa hänen matkaansa. Jännittyneenä vanha nainen saapuu pienen mökin luokse. Kostunein silmin hän katsoo edessä avautuvaa pihapiiriä. Puutarha on villiintynyt. Talon seinät ovat muuttuneet harmaiksi. Lasikuisti on poissa. Ympärillä oleva aita on rikki. Nainen huokaisee syvään. Alakuloisena hän kääntyy pois. Tuuli oli puhaltanut mummolan ylitse ja jäljellä olivat vain muistot.



Sinen saartama


Maailman kaukaisuuden rajalla, horisontissa, kaukaisissa vuorissa, kaikessa etäisessä havaitsemme sinisyyden. ”Etäisyyden sini värjää sen missä ihminen ei ole – ja minne hän ei voi koskaan mennä.” kiteyttää Solnit. Sillä sininen ei sijaitse horisontin pisteessä vaan ilmakehässä. Kaikki etäisyydet, ääret ja syvyydet värjäytyvät spektrin laidan sinellä, hajoavalla valolla, joka ei kulje koko matkaa auringosta meihin. Se ei kosketa meitä kuin kuvaannollisesti mutta sitäkin suuremmalla kaiholla.


Ihmisen maailmassa oleminen asettuu etäisyyden sinen, vuorten, merten ja taivaan väliin. Saksalaisen filosofi Martin Heidegger, joka tunnetaan eksistentiaalisesta ja fenomenologisesta ajattelustaan sekä vaikutuksestaan arkkitehtuurin teoriaan, ajattelee ihmisenä olemisen olevan kuolevaisena olemista maan päällä. Hänen ajattelussa maa ja taivas luovat ylemmän järjestyksen. Sanonta ”maan päällä” sisältää itsessään jo käsityksen ”taivaan alla” olemisesta.


Heidegger näkee maan palvelevana kantajana, hedelmällisenä ja kukoistavana. Maa levittäytyy kallioihin ja vesiin kasvaen kasveihin ja eläimiin. Taivas on puolestaan kaartuva auringon rata, kuun vaihdosten kulkureitti, vaeltavien tähtien kimallus, vuodenajat ja niiden vaihtuminen, päivien valo ja hämärrys, öiden pimeys ja kajo, sään lempeys ja armottomuus, pilvisaatto sekä sinisen eetterin syvyys. Ihmisen tulisi vastaanottaa maa maana ja taivas taivaana, hyväksyä vuodenaikojen ja vuorokauden kierto sellaisenaan kuin se on. Moderni ihminen on kuitenkin järisyttänyt luonnonrauhaa, hyväksikäyttänyt maata ja muuttanut vuorokauden ikuiseksi ja levottomaksi päiväksi. Ihminen rakentaa kaupungit, mutta lopulta luonnonvoimat valtaavat ne. Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.


Etäisyyden mysteeri on aina läsnä, emmehän tunne edes sisintämme. Asuminen pyrkii kuitenkin mahdollistamaan ihmisen asettumisen maan ja taivaan väliin. Heideggerin ajatuksia jatkaen Norberg-Schulzista taivaan kannen alle sijoittuvat rakennukset yhdessä naapurirakennusten kanssa tuovat maan asutettuna maisemana lähelle ihmistä. Mielestäni kaupungit ja rakennukset näyttäytyvät ajan museoina tehden historian etenemisestä näkyvää. Rakennettu maailma yrittää inhimillistämää ajan mittakaavaa näyttäen sen hitaan ja parantavan kulun. Rakennusten ajallisella kerrostuneisuudella on tärkeä henkinen tehtävä – kesyttää niin aika, tila kuin mieli.



Harmaata – Vanhojen valokuvien Johannekselle ja Sovjetskin nykyiselle ilmeelle on yhteistä niukka värimaailma. Kuluneet vuodet ovat häivyttäneet pois heleät sävyt. Kaikki kaunis on kadonnut. Jäljelle ovat jääneet vain pahuus, rumuus ja piittaamattomuus – raiskattu maisema. En pysty samaistumaan kotiinsa saapuvien liikutukseen. Haistan vain viemärien kuvottavan löyhkän, ohikulkevien ihmisten hien ja lian. Tunnen katujen kuran ja liejun kenkieni alla. Näen tien reunustoihin jätetyt kaljapullovuoret, varjoissa makaavat kulkukoirat, mereen heitetyt roskalautat. Todistan, kuinka mystiselle Rakokivelle saapunut venäläispoika viskaa itselleen tarpeettomaksi muuttuneen lehtensä lahteen.


Kylä on täynnä ränsistyneitä röttelöitä, joiden laudat ovat harmaantuneet. Ovien ja ikkunanpielien maalit hilseilevät, kivijalat kiemurtelevat, räystäät repsottavat. Särkyneet ikkunat on peitetty laudoin. Sotaa edeltäneet sähköjohdot roikkuvat vaarallisesti. Villiintyneitä puutarhoja reunustavat kaatuneet ja lahonneet aidat. Synnyinseuduilleen palaavat uppoutuvat muistoihinsa oman torppansa kohdalla. Ne joiden talot ovat vieraiden isäntien pelossa poltettu hiljentyvät mietteisiinsä metsien kätköihin unohtuneiden savupiippujen ja raunioiden luona. Matkalaiset kävelevät vanhoja, tuttuja polkujaan vieraassa ympäristössä, todistaen muuttunutta ja hävitettyä maisemaa. Metsän lomasta pilkottaa turkoosi metallikade, valokuvin ja räikein muovikukin koristeltu hautausmaa. Vanha juna-asema kasvaa heinää ja villivadelmaa.


Kaksitoistavuotiaan tytön silmissä ja päässä kaikki on kovin ristiriitaista. Näkymät eivät vastaa isotädin kertomuksia ja tunnelmakuvia. Vanhalle tädille matka Johannekseen ei ollut ensimmäinen, mutta ehkä viimeinen. Meidän läsnäolomme teki siitä hänelle kuitenkin erityisen. Minulle matka oli viimeinen. Takaisin en halua.



Lähteet


Ahmed, Sara. 2004. Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suomentanut Hattunen-Riikonen, Elina. 2018. Niin & Näin: Tampere.


Cameron, Julia. 1992. Tie Luovuuteen - Henkinen polku syvempään luovuuteen. Suomentanut Pakkala, Pekka. 2021. Otava: Keuruu.


Eagleman, David. 2015. Aivot – Ihmisen tarina. Suomentanut Janatuinen, Mari. 2018. Atena.


Edinger, Edward F. 1973. Ego and Archetype. 8. Painos. Penguin Books: Virginia.


Haarni, Tuukka. Karvinen, Marko. Koskela, Hille. Taini, Sirpa. (toim.). 1977. Tila, paikka ja maisema – Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Vastapaino: Tampere.


Kaupungin eletyt ja institutionaaliset luonnot – Johanna Vilkuna

Aluetietoisuuden sisältö paikallisyhteisössä: sukupolvet ja muistinvaraiset alueet – Heikki Riikonen

Maantiede ja kuvien todellisuudet – Sirpa Tani

Aika, paikka ja muistin maantiede – Pauli Tapani Karjalainen


Heidegger, Martin. 1967. Esitelmiä ja kirjoituksia osa II. Suomentanut Jaaksi, Vesa. Kupiainen, Reijo Luoto, Mika. Vadén, tere. 2004. Eurooppalaisen filosofian seura ry: Tallinna.


Hurme, Juha. 2017. Niemi. 4.painos. 2017. Teos: Liettua.


Linna, Wäinö. 1954. Tuntematon sotilas. 5. painos. WSOY:


Massey, Doren. 1994. Space, Place and Gender. 4. painos. Polity Press: Oxford.


Massey, Doren. 2005. for space. Sage Publications: London.


Massey, Doren. 1991-2005. Samaaikainen tila. Suomentanut Roivo, Janne. 2008. Gummerus: Jyväskylä.


Norberg-Schulz, Christian. 1980. Meaning in Western Architecture. 3. painos. Rizzoli: New York.


Norberg-Schulz, Christian. 1985. The concept of dewelling – On the way of figurative architecture. 3. painos. Rizzoli: New York.


Pallasmaa, Juhani. 2012. Kohtaamisia – Kirjoituksia arkkitehtuurista ja taiteesta. Suomentanut Heininen-Blomstedt, Kirsi. 2014. Ntamo P&C.


Solnit, Rebecca. 2005. Eksymisen kenttäopas. Suomentanut Vanhatalo, Pauliina. 2020. S&S: Helsinki.


Zilliacus, Jutta. 1989. Toisenlainen lapsuus. Suomentanut Järnefelt, Irmeli. 1990. Tammi: Jyväskylä.


"Aivot eivät ole elin vaan kaikkea ohjaava elimistö, siksi ne ymmärretään usein väärin, kertoo Kai Kaila"

https://www.hs.fi/tiede/art-2000007973663.html [luettu 23.5.2021]


Sirkku Riikonen. haastattelu. 26.2.2021.

Aiheeseen liittyvät päivitykset

Katso kaikki

Esipuhe

Comments


bottom of page