top of page
  • Writer's pictureIris Andersson

Valetut arvot

Minkälaisten arvojen kanssa haluamme elää? Minkälaisia jälkiä jätämme tuleville sukupolville? Onko toimeksiantajamme rakkaus? Valinnoillamme kirjoitamme vastaukset elinympäristöömme. Arkkitehtuuri on jättimäistä kirjoitusta.




Valinta



Rakkaus määrittyy ”tahdoksi avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi. Rakkaus on sitä, miksi se tehdään. Rakkaus on tahtomista, sekä aikomusta ja toimintaa. Tahto antaa meille myös mahdollisuuden valita. Meidän ei ole pakko rakastaa, vaan valitsemme rakastaa.”


M. Scott Peckin, psykiatri



Mitä sanoitamme rakkaudella? Yhdelle se on intohimoa, joka suuntautuu halun kohteeseen. Rakkaus voi muuttua tällöin omistushaluiseksi ja itsekkääksi ollen lähtökohdiltaan seksuaalinen. Se on kahden leijonan taistelu. Se on nuoruuden draamaa. Toiselle rakkaus merkitsee tyyntä yhdessäoloa. Se saa pitämään lupaukset, se etsii ystävyyttä ja yhteistä hyvää. Se on yhteinen aamupala vielä vuosikymmenenkin jälkeen, se on parisängynlakanat, katse. Kolmannelle rakkaus symboloi uhrautuvaa tai jumalallista rakkautta. Se on tulevaisuutta rakentava voima. Rakkaus merkitsee eri ihmisille eri asioita ja siihen sisältyy hiukkanen mysteeriä.


Kun rakkaus assosioidaan perheeseen, sen tulisi tiivistää suhteiden loimi. Kasvoin huolenpidon ja hoivan sylissä. Sitä vastoin afroamerikkalainen feministikirjailija bell hooks kertoo tulevansa dysfunktionaalisesta perheestä. Hän on kokenut lapsena fyysistä ja henkistä väkivaltaa, häpeää ja tunteiden laiminlyöntiä. bell hooksista liian moni kutsuu rakkaudeksi vähättelyä ja huonoa kohtelua. Liian moni pelkää omaksua rakkauden määritelmän, joka muuttaa oman käsityksen lapsuudenperheestään rakkaudettomaksi.


Rakkaus voi tehdä ihmisestä riippuvaisen toisesta, joka ei ole osa itseä. Silloin minään kuuluu myös pala jotakuta toista. Kun suhde kohtaa eron, välirikko pakottaa järjestämään uudelleen identiteetin rajat. Rakkaus lähtee kuitenkin itsestämme. Filosofi Emmanuel Levinasin ajatuksin rakastaessamme rakastettumme meille ojentamaa rakkautta rakastamme samalla itseämme rakastuneena, jolloin rakkaus toimii paluuna itseemme.


Rakkaus ei ole vain tunteiden aikaansaama vaistomainen reaktio vaan valinta, päätös, lupaus. Toisen kohtalo kietoutuu omaan elämänloimeen. Tunteet ovat alati muuttuvia ja siten rakkaus vaatii työtä, joka valitaan tehdä sen puolesta. Aivan kuten arkkitehtuuri rakkaus ei ole puhdas substantiivi vaan sillä on verbiluonne. Rakastaessaan ihminen huolehtii, kiintyy, kunnioittaa, sitoutuu, luottaa ja kantaa vastuuta. Pysyvässä suhteessa mahdollistuu molempien henkinen kasvu.


Samat lainalaisuudet pätevät arkkitehtuuriin: rakastamalla luontoa, vaalimalla ja huolehtimalla, voimme luoda jotain kestävämpää. Ihmisyyden arvokkain lahja on rakkaus, mutta meitä kutsutaan vastustamaan sitä – kiire, lyhytnäköisyys, suorituskeskeisyys. Tarvitsemme myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan, jotta niin sosiaaliset suhteemme kuin arkkitehtuuri rakentuisivat rakkauden varaan. Pehmeiden arvojen maailmasta on vaikea puhua ja kirjoittaa ilman humanistisen fantastikon leimaa, mutta mielestäni maailma voisi olla rakkaudellisempi.



”Kun paljastamme itsemme kumppanillemme ja huomaamme sen vangitsemisen sijaan parantavan, opimme tärkeän asian – läheinen ihmissuhde voi tarjota turvapaikan julkisivujen kansoittamassa maailmassa, siunatun tilan, jossa voimme olla itsemme, sellainen kuin olemme… Tällainen naamioiden riisunta – totuutemme julkituominen, sisimpien kamppailujen jakaminen ja silottamattomien puolien paljastaminen – on pyhää toimintaa, joka sallii kahden sielun kohdata ja koskettaa syvemmin.”


John Welwood, psykoterapeutti



Aidossa, ehdottomassa rakkaudessa ei ole sijaa muureja ja kaltereita rakentavalle viha. Viha eriarvostaa alueita. Viha luo ennakkoluuloja. Viha rakentaa suvaitsevaisuuden arkkitehtuurin sijaan erottelevaa arkkitehtuuria, joka vetää viivoja ihmisten välille. Se piilottaa kaipauksen. Se heittää hiekkaa silmillemme. Rakennukset antavat todellisuudelle muodon ja rajat, joiden merkitys kytkeytyy valtaan, turvaan tai sen puutteeseen.


Seinät edustavat sekä turvaa että vihaa ja pelkoa. Ensisijaisesti ne luovat suojaa tuulta, sadetta ja kylmyyttä vastaan, mutta tuovatko ne turvaa hyökkäyksen edessä. Suojaavatko ne yksityisyyden? Vastaus riippuu seinien rakenteiden sijaan niiden sosiaalisesta roolista. Saksalais amerikkalaisen Peter Marcusen mukaan horisontaalit eli vaakasuorat viivat kuvaavat jakoa. Horisontaalit linjat erottavat ihmisiä vallan ja varallisuuden mukaan.


Kreikan Dodekanesia saariryhmässä sijaitseva Leroksen saari on kokenut niin fasistien kuin natsien miehityksen. Xirokamposken rinteiltä löydän sodanaikaiset bunkkerit. Lakin puoliympyrään kaavoitetussa kaupunginosassa kohoaa Mussolinin rakennuttama meritukikohta ja Lepidassa lentotukikohta. Mussolini piti arkkitehtuuria kaikkien taiteenalojen ilmaisumuotona. Lakissa fasistinen ja sotilaallinen arkkitehtuuri sekoittuu sodan jälkeiseen edistykselliseen ilmapiiriin. Sen rakennuksissa havaitsen voimakkaan geometriset muodot, yksityiskohtien niukkuuden sekä pyrkimyksen yhdenmukaiseen ilmeeseen. Leros joutui ohjelmoidun italialaistamisen alle Mussolinin haaveillessa saarelaisten muuttamisesta roomalaisiksi.


Huomaan maiseman rakentuvan vihan varaan. Rauhansopimuksen myötä tyhjentyneet kasarmit ovat toimineet niin kasvatuslaitoksena, vankileirinä kuin mielisairaalana. Italialaiset sisäpihat kuvittelisi hoivaavaksi paratiisiksi, mutta kiviseinät ovat kätkeneet taakseen eläimellisen kohtelun. Kasarmien kirous ei hellitä, vaan ne kaihtavat ihmisarvoa. Kasarmit ovat saaneet uusia asukkaita, kun Leroksesta on tullut Turkin kautta saapuville Syyrian pakolaisille portti Eurooppaan.


Natsiarkkitehtuurin ihannoi myös Roomaa. Se pyrki herättämään kunnioitusta ja korostamaan suurvalta-asemaa. Todellisuudessa se oli ylimielistä ja perinteetöntä, runteli harmoniaa ja unohti ihmisen. Se rajasi ja tuhosi monimuotoisuuden. Kommunistinen maailma teki samoin. Stalin salli vain uusrenessanssisen stalinismin kieltäen muut tyylisuunnat. Kiinan kulttuurivallankumouksesta vaikuttunut Romanian Nicolae Ceausescu käynnisti uusstalinistisen ”minikulttuurivallankumouksen” systematisoidakseen yhteiskunnan. Ceausescu purki, hävitti, rakensi ja uudelleen sijoitti väestöä kaupunkilähiöihin.


Diktaattorit ovat kaapanneet arkkitehtuurin ja antaneet sen kautta itselleen jumalallisen roolin. Rakennukset ovat edustaneet ideologioita ja instituutioiden epäjumalia luoden sortavaa ja erottelevaa ympäristöä.


Kun rajat eivät ole keinotekoisia, siirtymät koetaan kehon ja mielentilan muutoksina eikä kurin totteluna. Suvaitsevaisessa mielentilassa vanha antaa tilaa uudelle. Vanhassa paljastuu vieraus ja uudessa tuttuus. Rakkaudellisuus hämärtää ja liu’uttaa yhteen, ei sokaise, paljasta tai pakota. Se herättää uteliasuuden ja irrottaa mitattavasta maailmasta. Rakkaus alkaa siitä, kun rakastettumme jättää ensimmäisen tavun runolliseen muistiimme.


” Edes rakkaus ei ota huomioon meidän jakojamme. Se sekoittaa muutenkin kaikki mittasuhteet, leikittää meitä lähellä ja kaukana, vie niin kauas, että kaikkeus on täpötäysi tai toisaalta koko avaruus meissä. Ei rakkaus erota kuolemaa elämästä, vaan tempaa meidät, jotka sen käsissä tärisemme, loputtomaan kokonaisuuksien tajuun. Rakastavaiset eivät elä sellaista maanpäällisyyttä, joka olisi muusta eristetty, vaan kiinnittyvät vain sydämensä omaisuuteen, ikään kuin mitään jakoa ei koskaan olisi ollutkaan, --”


Rainer Maria Rilke, kirjailija





Harmonia


Riippumatta iästä, kulttuurista tai sosiaalisesta asemasta ihmiset kärsivät jatkuvasti puutoksesta, oli se sitten toisen ihmisen läheisyyden ikävöinti, tiedonjano, luovuuden etsintä tai kaukokaipuu. Jahtaamme kadoksissa olevaa ”jotakin”, joka täyttäisi meidät ja tekisi valmiiksi. Kaipaamme kadotettua puoliskoamme. Platonin mukaan Jumala halkaisi kaksineuvoiset ihmiset kahtia. Siitä asti olemme etsineet vastapariamme tullaksemme täydellisiksi nelijalkaiseksi ihmiseksi.


Täydellisesti toisiinsa liittyvät palaset saavat nimityksen harmonia. Niin latinaksi kuin kreikaksi harmonia on tarkoittanut liittymistä, liitosta tai sopimusta. Harmoniaan ei alkujaan ole yhdistetty matemaattista ulottuvuutta. Se kuvaa ennemminkin täydellistä järjestystä ja rakkauden ruumiillistumista vertautuen ihmiskehoon ja koko universumiin, tulkitsee arkkitehtuurihistorioitsija Alberto Péres-Gómes.


Klassisen kauden Kreikassa täydellisin liitos muodostui kahden luun välille. Aikakausi nosti esiin lihaksikkaan kehon ja rakensi länsimaalaisen konseptin ruumiista konstruktiona ja rakennuksesta vartalona. Kuvailemme rakennuksia ihmismäisesti, ne nousevat, seisovat ja katsovat. Tulkitsemme vahvan rungon kantavan rakennusta luurangon lailla. Annamme rakennetulle ympäristölle persoonallisuuspiirteitä, joita olemme oppineet lukemaan muiden ihmisten kasvojen lihaksista ja ihon juonteissa. Ikkunat ovat silmiä ja ovensuu kutsuu sisään.


Näen elottomassa elollisen: vesikannu pyöristää joutsenmaisesti rintaansa, jalkalamppu kurottaa varttansa haikaran lailla pöydällä, jonka jalat iskevät lattiaan kuin gaselli. Nojatuoli muodostaa sylin. Kotimme objektit heijastelevat erilaisia temperamentteja, läheisiä ihmissuhteitamme.


Klassiset ihanteet yhdistyvät Kreikan mytologin hahmoihin. Rooman keisari Augustuksen hoviarkkitehti Vitruvius vertasi doorilaista pylvästä yksinkertaisuudessaan ja raskaudessaan lihaksikkaaseen ja sotaisaan Herkulekseen. Joonialainen pylväs muistutti koristeellisemman kapiteelin ja jalustan kanssa Heraa ja akantinlehtiaihein koristeltua korinttilainen pylväs Afroditea. Vitruvius ruumiillisti myös mittamaailmansa. Hän loi ”Vitruviuksen mieheksi” kutsutun ihanneihmisen, joka seisoen ja kädet levällään mahtui neliön sisään ja haara-asennossa ympyrään.


Länsimainen maailmamme on mieltynyt kultaiseen suhteeseen, joka saadaan jaettaessa jana kahteen osaan, siten että lyhemmän osan suhde pidempään on yhtä suuri kuin pidemmän osan suhde koko janaan. Ateenan Partheonin temppelin korkeuden ja päädyn pituuden suhde noudattaa tätä kultaista leikkausta. Taiteenhistorian dosentti Timo Kohon mukaan klassisen kauden ”ikuiset arvot” ovat myös modernistisen muotokurin taustalla suhdejärjestelmän uusien tulkintojen kautta. Esimerkiksi Le Corbusier´n mittajärjestelmä perustuu kultaisen leikkauksen avulla Modulor-hahmon pituudesta (kuusi jalkaa, n.183cm) saatuihin lukujonoihin.


Modulor-hahmon mitat eivät vastaa kuitenkaan keskimääräisiä ihmisen, etenkään naisen, mittoja. Yksilöllinen kehomme vaikuttaa siihen, millaisena maailma meille aukenee. Mihin yllämme, mistä mahdumme, mitä silmänkorkeudellemme asettuu? Raajojemme ulottuvuuksien ohella kehon kunto heijastuu matkan pituuden tai portaikon jyrkkyyden kokemiseen, tilan ääniin ja sävyihin.


Arkkitehtuurin mittakaavaan liittyvät ongelmat on mielletty kysymyksinä ”ihmisen mittakaavasta”. Käsite liittyy ihmisen kehon mittojen sijaan ennemminkin ihmisen toimintoihin, tapahtumiin tilassa. Tosin sanoen kehon ulottuvuuksia oleellisempaa on liikkeen ja liikkeiden tila – miten kohtaavat ja yhteen liittyvät kehot käyttävät tilaa. Aristoteleen mukaan tila määrittyy paikaksi, jossa ihmisen keho saa sijansa muiden kehojen joukossa. Hänen hengessään norjalaisen arkkitehtiteoreetikko Christian Norberg-Schulzin mukaan ihmisen mittakaava kuvaa kohtaamista, joka on ennemminkin yhteen kokoontumista kuin hajallaan oloa. Kehot, niiden liikkeet ja mukanaan kantamat muistot ja odotukset, luovat ihmissuhteiden kudelman, kohtaamisten ketjun, jotka mahdollistavat tilan sosiaalisen ja rakkaudellisen ulottuvuuden, vastaparien löytämisen.






Maailmankohtu


Suomalaisen koti-sanan etymologia on suomensukuisten kansojen kota-sanassa. Alkujaan koti onkin viitannut kartiomaiseen liikuteltavaan asumukseen, jossa on saatu turvaa ulkopuoliselta maailmalta. Primitiivinen maja antaa mahdollisuuksia elämän reunaehtojen tutkimiseen. Eräissä suomalaisugrilaisissa kielissä kota tarkoittaa myös äidin kohtua, ihmisen ensimmäistä turvapaikkaa.


Uuden elämän odotus tekee äidin kohdusta ihmislapsen ensimmäisen kodin. Talo muuttuu kodiksi, kun sen täyttää elämä. Samainen ajatus välittyy Sarah Robinsonin esseessä ”The house is the mothers body”, jossa Robinson vertaa kotia äidin kehoon. Talon käsite sisältää kodin, mutta ei ole identtinen sen kanssa. Talo aavistelee kodiksi tulemista, mutta vain elämä synnyttää kodin ja sen poistuttua koti palautuu taloksi. Robinsonista erottelu talon ja kodin välillä on laajennettavissa äitiin ja äitiyteen. Äitiys ei aina kytkeydy identiteettiin vaan toimintaan. Samoin kuin kotia luonnehtii kyky elämän ylläpitoon äitiyttä kuvastaa jatkuva hoiva. Ajatus kodista ja äidistä kohtaavat äidin vartalossa, joka on kaikille nisäkkäille ensimmäinen maja.


Synnymme ilmaan. Synnymme rakennuksissa. Syntymän jälkeen kodiksi kastettu pesä sateenkaaren alla on vastasyntyneelle äidin tai isän turvan jatke. Sitten maailma ottaa ihmislapsen ikuiseen muokkaukseensa. Kotona, ensimmäisessä rakennuksessa, vastasyntynyt tulee tietoiseksi lähiympäristöstään. Talossa ja talon liepeillä maailma annetaan hänelle, eikä hänen tarvitse etsiä polkuja ja päämääriä. Jokapäiväinen elämä asettuu kotiin, joka edustaa kokemusmaailmassamme jatkuvuutta ja antaa turvan perustan.


Ranskalaisen filosofi Gaston Bachelardin sanoin koti on ihmisen ensimmäinen maailma, suuri kehto, johon juurrumme ennen todelliseen maailmaan heittäytymistä. Ihmiselämän tarkoitus ei löydy yksin kotoa, ihmisen on työnnyttävä ulos turvan kehdosta. Osallistuaksemme yhteisön toimintaan ja löytääksemme roolimme vuorovaikutusten verkostossa meidän täytyy jättää kotimme ja valita omat polkumme, heittäytyä elämään.


Maailma ei saa jättää ihmistä ulkopuoliseksi tai sivulliseksi, vaan ihminen tarvitsee kuuluvuuden tunnetta, maailman sisätilakokemusta. Arkkitehtuuri ja taide pyrkivät herättämään ihmisessä tämän eheyden tunteen ja palauttamaan hänet maailmankohtuun, kuten arkkitehti Juhani Pallasmaan asian ilmaisee, tai yhdistämään hänet maailmansisäavaruuden kanssa itävaltalaisen kirjailija Rainer Maria Rilken ajattelun termein. Tällöin maailman sisin tulee osaksi ihmisen sisintä, kun subjekti ja objekti yhtyvät syvimmän ymmärtämiseni tasolla aivan kuten hiljaisuutta kuunteleva keho kadottaa rajansa pimeydessä.


Kasvuympäristömme kutsuu meistä esiin sen, keitä voisimme olla. Erilaisten paikkojen tavoin ankkuroimme itseemme erilaisia tunteita ja luonteenpiirteitä. Matkailijana kannan mukanani kotiympäristöni kulttuuria, arvoja sekä normeja, jotka valmistavat minut suvaitsevaan tai etäiseen suhtautumiseen. Uusien vaikutteiden tulva saattaa laukaista minussa kodin kaipuun, vaikka kotiympäristössä kaipaankin vaihtelua. Läsnäolo ja poissaolo esiintyvät siten samanaikaisesti fyysisessä ja kulttuurisessa tilassa, kotona ja poissa. Matkailu laajentaa perspektiiviä ja palatessani huomaan näkökulmani muuttuneen. Tuttu ympäristö näyttää erilaiselta, vaikka vain minä olen muuttunut. Aurinko ja tulevaisuus pysyvät paikoillaan, mutta minä liikun niiden lomassa.



”Olen sen elämän synnyttämä, jota olen elänyt, eikä ole suurta väliä sillä mikä olen syntyjäni. Voisin sanoa, että ihminen syntyy kahdesti, ensimmäisen kerran äitinsä kohdusta ja toisen kerran silloin, kun on tullut osaksi maailmaa, jossa elää.”


Jukka Viikilä, kirjailija





Vuoropuhelu


Ihoni hahtuvat vavahtavat vilusta Sienan valkosiniraidallisten holvien alla, kun katutaiteilijan harmonikan sointi jää kaarten vangiksi. Silmiini kasvaa väreilevä kalvo. Kylmetyn paahteessa läpikuultavien pisaroiden valuessa rintakehääni pitkin. Liikutus kumpuaa viikkojen matkaväsymyksestä. Kaipaan hetkellisesti kotiin ja perille tulemisen tunnetta. Kaipaan, että joku odottaisi. Kaipaan, että olisin saanut matkustaa jonkun kassa. Kuukausien aikana ihooni on päivettynyt raitoja ja varjoissa saan tuntea seinien kosteuden sekä rosoisuuden. Ihoni hengittää seinien kanssa kuunnellen kadun tapahtumia. Se on auringon nostattamien pisamien, syntymälahjana saatujen luomien, ajan juonteiden ja sielunhaavojen peittämä. Iho koskettaa, etsii, perääntyy ja aloittaa löytöretken uudelleen.


Vartaloni on osa minuuttani, vaikka länsimaalainen ajattelu mieltää ruumiin ja mielen erillisiksi. Jos kehoani kosketetaan lämmöllä, se tuntuu syvällä minussa, minuudessani. Jos loukkaannun, se iskee minuuteeni. Jos saisin pysyvän vaurion, joutuisin rakentamaan uudelleen koko kuvani. Sosiaaliset tilanteet, ympäristöt ja tunteet virtaavat kehoni lävitse. Lihasteni ja aistieni herkistyminen Sienassa tekevät kukkulakaupungista osan henkilökohtaista ja kokemuksellista maailmaani. Aistihavainto on samanaikaisesti kehoni sisällä ja sen ulkopuolella.


”Minusta ulkotilan ja sisätilan välillä ei oikeastaan ole mitään eroa, ihminenhän on joka tapauksessa oman itsensä sisällä.”


Angneta Ara, kirjailija


Syntymämme jälkeen otamme ympäröivän ilman ja rakennukset itsestäänselvyyksinä, ajattelee arkkitehti Ann Cline. Arkkitehtuurista muodostuu maisema, maanpinta, ilmapiiri, jossa liikumme. Useimmiten emme kaipaa siihen muutoksia. Tietoisuutemme kohdistuu ympäristön sijaan helposti omiin isompiin ja pienempiin huolenaiheisiin: Olenko menestynyt? Rakastettu? Milloin posti sulkeutuu? Alistamme rakennukset henkilökohtaisille murheille ja sivutamme arkkitehtien pyrkimykset nostattaa katseemme.


Sveitsiläisen kirjailija Alain de Bottomin mukaan meihin täytyy jäädä syvä jälki ennen kuin arkkitehtuuri koskettaa meitä. Tarvitsemme surua tai katkeruutta tavoittaaksemme arkkitehtuurin hengen.


Melankolia on ansiokas muusa ja suru kyvykäs herkistämään yksinäisyydelle, vetäytymiselle ja tilan tarkkailulle, mutta niin tekevät muutkin vahvat tunnetilat. Mielestäni kysymys on avoimuudesta. Tilat ja paikat vaikuttavat meihin, kun suostumme ajatukseen, että olemme ympäristömme vaikutuksen alaisena.


Melankolia kumpuaa osin kauneuden kokemuksen harvinaisuuden tiedostamisesta keskinkertaisuuden ja epätäydellisyyden keskellä. Osin kokemus muistuttaa meitä siitä, miten toivoisimme asioiden olevan, mitä koemme yhteiskunnastamme puuttuvan, ajattelee de Bottom. Yhdyn ainutlaatuisuuden tiedostamiseen, mutta mielestäni sen nostaa esille juurikin epätäydellisyys, harvinaisuus ja hetkellisyys.


Arkkitehtuuri pyytää meitä kuvittelemaan onnen, joka ottaa odottamattoman muodon. Joitakin ovia suljetaan pysyvästi, mutta toisista astutaan molempiin suuntiin. Jostakin tulee mielitietty ja puolimatka täyttyy odotuksella. Tilat, talot ja ympäristöt puhuvat, kun löydämme niistä merkityksiä, jotka haluamme muistaa.


Arkkitehtuuri suuntautuu tulevaisuuteen. Purkaminen ja uuden rakentaminen voivat herättää joko menneisyyden melankoliaa tai tulevaisuuden ahdistusta, kun maisema muuttuu eikä katsoja kykene kuvittelemaan muutosta.


Näköaistimme takertuu elämän katoavaisuuteen ja kolhuihin, kuvan puutoksiin. Olisiko ihmisyys herkempää ilman esteettisesti tuomitsevaa ja arvioivaa näköämme? Haastatellessani arkkitehti Anna Chavepayrea, kysyin mistä aististaan hän ei luopuisi. Sain vastaukseksi kuulo, sillä sen menettäminen tekisi hänestä yksinäisemmän. Hänestä kuulo on arkkitehdin tärkein aisti, sillä arkkitehtuuri on vuoropuhelua. Kuulon välityksellä keräämme tietoa sanoista, mutta se antaa meille myös mahdollisuuden havaita tilan kolmiulotteisuus kaiun kautta, aistia välimatkat äänen voimakkuuden perusteella.


Tuntoaisti on minulle korvaamaton. Ilman sitä saattaisin palella tai polttaa raajani, en tuntisi toisen ihmisen ihon lämpöä tai hengityksen hohkaa. Tuntoaisti luo ihosta, koko ruumiista, havainnoivan pinnan. Meillä on valmiiksi tuntu ihostamme, jota kohtaamiset ja törmäämiset erilaisten ihmisten ja esineiden kanssa vahvistavat. Olen oppinut tuntemaan ulottuvuuteni ja muovannut käsitykseni itsestäni kehon pinnan kautta. Minulla on taju ruumiistani ennen jokaista kohtaamista. Olen oppinut suojelemaan sitä, olen oppinut kaihtamaan kipua.


Kulttuuritutkija Sara Ahmedista tämä pintojen erillisyyden tuntemus on keskeistä ruumiilliselle selviytymiselle. Ilman kivun tuntemusta maailma olisi ihmisille hyvin vaarallinen. Kipu tunnetaan usein vastuksena, jokin painautuu kehoa vasten tai sen sisään, ajattelee Ahmed. Kipuun sisältyy sisä- ja ulkopuolen välisen rajan loukkaaminen tai ylittäminen, minkä myötä tulemme tietoisemmaksi rajoistamme.


Kivun tunteminen on yksityistä, ellei sitä paljasta muille. Yksityisyydessäänkin kipu vaikuttaa olemiseen toisten kanssa. Kun puhumme kivusta, oletamme sen olevan oma kipumme, toteaa Ahmed, koska emme pysty kokemaan muiden kipua. Ahmed ehdottaa, että eettinen kipuun reagoiminen edellyttää avoimuutta sille, että meihin vaikuttaa tiedostamaton. Tilan tavoin kivulla on sosiaalinen luonne. Kehollani ja sielullani olen osa tilaa. Ruumiini ja mieleni ovat erottamattomat.



” Seinien läpi kulkeminen sattuu, siitä sairastuu mutta se on välttämätöntä. Maailma on yhtä. Mutta seinät… Ja seinä on osa sinua – sen tietää tai ei tiedä mutta se koskee kaikkia paitsi pieniä lapsia. He eivät seiniä tunne.


Kirkas taivas alkaa nojata seinään. Se on kuin rukous tyhjyydelle. Ja tyhjyys kääntää kasvonsa meidän puoleemme ja kuiskaa ´Minä olen avoinna´.”


Thomas Tranströmer, runoilija





Muovatut kuoret


Kodin seinät ovat ihmisen kolmas iho, ajattelee itävaltalainen kuvataiteilija-arkkitehti Friedensreich Hundertwasser. Ensimmäinen iho on elintemme päällä, toinen vaatteemme. Vaate kuten rakennus on ihmisen suunnittelema kaunis kerros, aineen sommitelma, jonka sisään voimme käpertyä. Molemmat tarjoavat varhaista suojaa ja mahdollisuuksia oman identiteettin tutkimiseen.


Espanjassa työskentelevät arkkitehdit Anna ja Eugeni Bach kertovat pohtineensa vaatteen ja rakennuksen rajaa suunnitellessaan neliömetrin kokoista vartijakoppia ”1m2”. Niiden ero ei ole edes liikkeessä. Talot, kuten kodat liikkuvat, mutta ovatko ne liian raskaita vaatteiksi. Vaatteidemme päälle rakennus tarjoaa yhden suojakerroksen lisää. Kun vartijaan iskee kylmyys, hän menee koppiinsa kuin pukisi naulakosta yllensä hatun ja takin.


”Arkkitehtuuri on vaatteita ja tekstiilejä isompi kuori.” sanoo tekstiilitaiteilija ja professori Helena Hyvönen. Arkkitehdin ammatin sijaan hän valitsi tilasta yhden ulottuvuuden – kankaat. Pelkkä kauneus ei motivoi häntä työhön, vaan hänen näkemyksensä kumpuaa tahdosta parsia maailmaa ja edistää hyvinvointia. Jo syntyessään ihminen kääritään kankaan sisään. Tekstiilit ovat monesti lähempänä meitä kuin tulemme ajatelleeksi. Vaikka olen kotisohvalle käpertyessäni tiedostanut oleilevani Hyvösen suunnitteleman kankaan päällä ja tiennyt hänen suunnitelleen taidetekstiilejä julkisiin tiloihin, en ole tajunnut hänen töidensä ympäröivän niin vahvasti elämääni ja turkulaista lapsuuttani.


Rakkaimmaksi teoksekseen Hyvönen kokee Turun Henrikin kirkon mustavalkoisen alttarivaatteen, johon hän on kuvannut omien lastensa lisäksi muita Vasaramäen tarhalaisia. Arkkitehtuuri toimii taustana teokselle ja hänen omalle kädenjäljelleen, lopullisen siunauksen työlle antavat käyttäjät.


Islamilaisen arkkitehtuurin julkisivuornamentit luovat mielikuvia tekstiileihin. Rakennusten monimuotoinen koristeellisuus peittää ytimen kuin viitta. Sisällä seinät kantavat ripustettuja tekstiilejä, mattoja ja verhoja muuntuen lepattavaksi rajoiksi. Raja pysyvien ja kiinteiden elementtien sekä liikkuvien, keveiden ja väliaikaisten kanssa muodostuu hienovaraiseksi. Sisätila ja ulkotila pyrkivät tiukkojen rajanvetojen sijaan soljuviin vaihdoksiin, sisävuori muuttuu päällyskankaaksi ja edelleen ulkoilmaan karkaavaksi langaksi.





Rajat materialismille


Ihmisinä siirrämme ainetta ajassa ja tilassa, muokkaamme sitä uusiin muotoihin aineellisin ja aineettomin keinoin, kiinnymme siihen, kunnes hylkäämme sen. Materialistinen maailma hallitsee ihmistenvälisiä suhteita. Positiivisessa mielessä tietyt tavarat kiinnittävät ihmiset osaksi perhettä, sukua sekä laajempaa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Ne välittävät arvoja, suvun vaiheita tai kulttuuritraditiota. Esineitä voidaan tulkita merkkeinä, ikoneina, symboleina sekä esityksinä. Tällöin esineen ja sen tekijän sekä käyttäjän suhde muodostuu merkitykselliseksi, jolloin esineellä on vaikutusta käyttäjän identiteetin muodostumiseen, kuvaa filosofiantohtori Pia Olson.


Kääntöpuolena tavarapaljous sekä teknologian syötit johtavat ihmistä sosiaalisten suhteiden ja syvemmän tunne-elämän vääristymiseen. Rakkaus muuttuu suklaaksi tai tyhjäksi kääreeksi. bell hooks nostaa esille lapset, joiden annetaan uskoa, että rakkaus on ainoastaan tarpeiden täyttämistä ja mielihalujen tyydyttämistä. Näitä lapsia hemmotellaan aineellisella yltäkylläisyydellä tai he saavat aina tahtonsa läpi. Tällaisten lasten käsitys rakkaudesta on yhtä epäselvä kuin laiminlyödyillä ja emotionaalisesti hylätyillä lapsilla. Kumpikin ryhmä oppii rakkauden hyväksi tunteeksi, johon liittyy palkkio tai rangaistus, kuvaa bell hooks.


Sisällämme saattaa puhjeta halu omistaa, mutta hallussapito ei takaa tunteiden uusiutumista. Omistamisen sijaan tarvitsemme sisäistä muistutusta asioista, paikoista ja henkilöistä, jotka ovat koskettaneet meitä.


Yhdysvaltalaisen psykologi Abraham Maslown tarvehierarkiassa vuodelta 1943 ei ole tilaa materialismille. Ihmisen tarpeiden perustan muodostavat hengissä säilymisen fysiologiset edellytykset – ilma, ruoka ja juoma. Ilman laadun ja auringonvalon kautta tilan viihtyvyys on sidoksissa ihmisen biologisiin elämän edellytyksiin.


Arkkitehtuurissa ilma ei suoraan merkitse suuria kuutioita. Pelkällä huoneen konseptilla ei voida ratkoa perhekäsitteen ja toimintojen laajenevaa elämänmuutosta. Jokainen perheenjäsen tarvitsee oikeutta rauhoittumiseen mutta myös liittymiseen. Huoneen sijaan tarvitaan puolitiloja, syvennyksiä ja työpisteitä. Hienovarainen mitoitus tuo tasapainon väljyyden ja läheisyyden välillä. Yksityisyyden tarpeen määritteleminen on myös kulttuurisidonnaista. Mikä toiselle on sietämättömän tunkeilevaa, voi toiselle olla normaalia sosiaalista vuorovaikutusta. Toiselle riittää selän kääntäminen, mutta toinen tarvitsee visuaalisen esteen tai seinän.


Rakennusten tulee kestää elämäntilanteiden muutokset, elää mukana. Materiaalisten monumenttien ei kuulusi olla lyhytikäisiä kulutustuotteita. Ennen uuden rakentamista tulisikin kyseenalaistaa, pitääkö ylipäätään rakentaa vai riittääkö olemassa olevan muutos ja parannus.


Elämänmuutosten lisäksi arkkitehtuurissa on varauduttava ja sopeuduttava ympäristön muutoksiin. Ääri-ilmiöt kuten rankkasateet, tulvat ja veden nouseminen uhkaavat. Pesutiloihin juokseva vetemme tulee olemaan uusi puutteen ja halun kohde. Lämpötilan nousu muuttaa maapallon elinolosuhteita ja ilmastopakolaisuus sekä kaupunkien tiivistyminen pakottavat suunnittelun muutoksiin. Kaupunkeja on muokattava, jotta pystymme sopeutumaan. Välttämättömät muutokset avaavat mahdollisuuden luoda paremmat puitteet elämälle, yhteisöllisyydelle ja luonnolle tulevaisuuden sukupolvia varten.


En tiedä koskettaako äitiys ikinä minua. Nuorempana ajattelin lapsettomuuden olevan selkeä valinta ilmaston puolesta. Voisinko jatkaa sukua tuhon horisontissa? Minulla ei olisi oikeutta omaan lapseen ylikansoittuneella pallolla. Planeetta ei kestäisi yksilöllistä valintaani. Olen kulutusyhteiskunnan tuote, pystyisikö kasvattamaan lapsen, joka ei olisi sitä.


Maslown hierarkiassa toisena perustarpeena tulee turvallisuus ja kolmantena yhteenkuuluvuus sekä rakkaus. Turvan kokeminen vaatii vastakohdakseen vaaran. Rakennus on säiliö turvalle, valolle ja rakkaudelle. Hierarkian portaikosta nousevat seuraavina esiin arvonannon tarpeet ja itsensä toteuttaminen. Näiden todentamiseen yksin koti ei enää tarjoa kehyksiä, vaan merkitykset löytyvät laajemmasta ympäristöstä, kaupungista ja yhteisöstä. Hierarkian kuudenneksi portaaksi Maslow on lisännyt itsensä ylittämisen.


Arkkitehtuurin tavoitteena rakastavan ihmissuhteen tavoin tulisi olla toisen henkisen kasvun tukeminen. Sen eteen tulee tehdä valintoja. Ilmastonmuutos on suurin haasteemme, josta kukaan ei selviä yksin. Yhteistyö yksittäisestä ihmisestä päättäjiin on vaatimus onnistumiselle. Suoritusyhteiskunta ei kannusta ja palkitse oikein lajitelluista roskista tai energiavalinnoista, vaan motivaation on synnyttävä sisältäpäin.




Arvopohjainen kauneus


Poikkeuksellinen kauneus herättää aina ihmetystä, ihailua ja pelkoa. Kauneutta ei voida liittää vain esteettiseen täydellisyyteen. Se kuvastaa myös pyrkimystä kokonaisvaltaiseen täydellisyyteen sisältäen kaiken arvokkaan ja merkityksellisen. Arvot luovat sen perustan ja ne kumpuavat kunkin katsojan mielestä tehden kauneudesta yksilöllisen ja yleistämättömän käsitteen.


Arkkitehtuurissa harmonia identifioituu kauneuteen. Se viettelee osiensa järjestyksellä katsojansa ja osallistaa hänet tilakokemukseen. Arkkitehtuuri pyrkii harmonisoimaan suhdetta kosmisen järjestyksen kanssa etsien muotoja, jotka tukevat käyttötarkoitusta. Rakennetun ympäristön kauneus löytyykin suhteesta koko kontekstiin. Arkkitehtuurin arvokkuus välittyy sopusoinnussa rakennuksen käyttötarkoituksen, käyttäjien ja valitun sijainnin välillä. Valitulla paikalla on oma luonto, kulttuuri ja historia, joihin rakennuksen tulee mukautua. Kokonaisuuden hallinta luo arkkitehtuurille arvoa antavan ominaisuuden ja tiili muuttuu harkoksi kultaa.


Muinaisen Egyptin hieroglyfit olivat suureksi osaksi kuvia, joille oli annettu kirjainarvo. Temppeleiden ja pyramidien maalauksissa tekstit olivat osa kokonaisuutta. Puolestaan islamilaisessa kulttuurissa kalligrafia oli arvostetuin taiteen muoto taltioiden Jumalan sanoja pyhien rakennusten seinille. Taide, johon arkkitehtuurikin luetaan, voidaan käsittää viestinä, kirjoituksena. Rakennukset ovat jättimäistä kirjaimia ja yhdessä ne muodostavat kirjoitusta, joka ilmaisee käsityksiä ja arvoja, olemassaolon perimmäisiä merkityksiä.


Sanojen lailla halun symboli Eros liikkuu läpi hengittämämme ilman koskettaen kaikkea universumissa. Rakennettua ympäristöämme ovat arvojen lisäksi sanelleet ihmisten halut, joskus jopa yhteisen hyvän vastaisesti. Ylväitä rakennuksia on kohotettu täyttämään ihmisten henkisiä tarpeita synnyttäen kääntöpuolenaan kahtiajakoa: mahtavat hautamonumentit muistuttavat kuolemasta, temppelit ylistävät outoja jumaluksia, vaurauden ja vallan objektit symboloivat niin kulutusta kuin eliitin kontrollia massoihin.


Aristokratian, ylimielisyyden, uhan ja menneisyydessä roikkumisen sijaan arkkitehtuuri voi myös puhua demokratian, avoimuuden, sisään kutsuvuuden ja tulevaisuuden toivon kieltä. Arkkitehtuurilla ei säädetä lakeja, mutta sillä on eettinen viesti. Se ohjaa ja ehdottaa määräysten sijaan. Rakkaus on kaupungin tärkein toimeksiantaja. Silloin julkisivut kuiskivat ja katokset kutsuvat suojaan. Ympäristön tarkoitus on tuottaa mielihyvää syvemmin kuin kauneuden, kiteyttää arkkitehti Jenni Reuter. Siirtyessämme pois täysin visuaalisesta arkkitehtuurin tulkinnasta laajempaan ja arvopohjaiseen arviointiin keskustelu avautuu kaikille päivän puheenaiheiden tapaan. Minkälaisten arvojen kanssa haluamme elää? Minkälaisilla rakennuksilla haluemme ympäröidä elämämme?


Modernismi on vaalinut yksilön toiveita: halua suojaan, kotiin ja työpaikkaan, halua mielekkääseen elämään. Péres-Gómesin mukaan läntinen kulttuuri pitää itsestäänselvyytenä yksilön onnellisuuden ja vapauden tavoittelua. Mielestäni arkkitehtuurin määrittelijänä yksilön onni pitää täydentää ympäristön kantokyvyllä. Halut on suhteutettava kestävän kehityksen periaatteisiin, ympäristön ja ihmisen hyvinvointiin. Tarkoituksenmukaisen arkkitehtuurin tulee täyttää ihmisten aineelliset tarpeet unohtamatta maailman resurssien rajallisuutta.


Kestävyydenkin keskellä on tilaa unelmille. Juhani Pallasmaasta sekoittamalla unelmia ja haluja arkkitehtuuri mahdollistaa arvokkaan ja nautinnollisen asumisen maailman lihassa. Arkkitehtuurin tulee antaa muistikuvia menneisyydestä samanaikaisesti, kun se veistää toivoa tulevaisuuteen.


”Kun äiti kuoli, luin, että kaikki katoaa paitsi usko, toivo ja rakkaus. Isoin on rakkaus. Ja näkymätön, tuuli, on rakkaus. Usko tulevaan on tärkeää etenkin nyt korona-aikana. Vaikka olisi realisti, löytyy aina lukuisia teitä. On uskallettava katsoa. Tulevaisuus on epävarmaa, mutta se on paras tulevaisuus, mitä meillä on. Toivo on optimismi, ilmakupla, jolla lennetään. Jos rakennamme rakkaudella, sen tuntee rakennuksessa ja kaupungissa. Olemme rakennusmateriaali.”


Anna Chavepayre, arkkitehti




Lähteet


Ahmed, Sara. 2004. Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suomentanut Hattunen-Riikonen, Elina. 2018. Niin & Näin: Tampere.


Ara, Agneta. 1995. Unohdettujen ovien talo. Suomentanut Kyrö, Marja. 1996. WSOY: Juva.


Bachelard, Gaston. 1957. Tilan poetiikka. Suomentanut Roinila, Tarja. 2003. Nemo: Helsinki.


Cline, Ann. 1998. A Hut of One´s Own – Life Outside the Circle of Architecture. The MIT Press: Massachusetts.


De Botton, Alain. 2006. Architecture of happiness. Penguin Book: Italia.


hooks, bell. 2000. Rakkaus muuttaa kaiken. 2.painos. Suomentanut Halttunen-Riikonen, Elina. 2018. Niin & Näin: Tallinna.


Koho, Timo. 2003. Menneisyyden muistikuvat – Perinne nykyajan arkkitehtuurissa. Atena: Jyväskylä.


Kundera, Milan. 1983. Olemisen sietämätön keveys. Suomentanut Siraste, Kirsi. 1994. 8.painos. WSOY: Helsinki.


Norberg-Schulz, Christian. 1980. Meaning in Western Architecture. 3. painos. Rizzoli: New York.


Norberg-Schulz, Christian. 1985. The concept of dewelling – On the way of figurative architecture. 3. painos. Rizzoli: New York.


Pallasmaa, Juhani. 2012. Kohtaamisia – Kirjoituksia arkkitehtuurista ja taiteesta. Suomentanut Heininen-Blomstedt, Kirsi. 2014. Ntamo P&C.


Péres-Gómes, Alberto. 2006. Built upon Love – Architectural Longing after Ethics and Aesthetics. The MIT Press: London.


Pölönen, Perttu. 2020. Tulevaisuuden identiteetit. Otava: Keuruu.


Rilke, Rainer Maria. 1910. Malte Laurids Briggen muistiinpanot. Suomentanut Kallio, Sinikka. 1984. Weiling+Göös: Espoo.


Rilke, Rainer Maria. 1946. Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Suomentanut Enwald, Liisa. 1993. TAI-teos: Orivesi.


Rilke, Rainer Maria. 1950. Hiljainen taiteen sisin. Suomentanut Enwald, Liisa. 1997. TAI-teos: Hämeenlinna.


Robinson, Sarah. The house is the mother’s body. Isthmus Fall/Winter 2014, 41–47.

Tranströmer, Tomas. 1989. Eläville ja kuolleille. Suomentanut Polttala, Brita. 1990. Tammi: Helsinki.


Toim. Granö, Päivi. Suominen, Jaakko & Tuomi-Nikula, Outi. 2004. Koti – Kaiho, paikka ja muutos. Gummerus: Jyväskylä.


Toim. Nan, Ellin. 1997. Architecture of Fear. 2. Painos. Princeton Architectural Press: New York.

Marcuse, Peter. Walls of fear and walls of support.


Toim. Michell, George & al. 1978. Architecture of Islamic World. 2. Painos. Thames & Hudson: Hongkong.


Viikilä, Jukka. 2016. Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus: Helsinki.


Wolf, Virginia. 1928. Oma Huone. Suomentanut Simonsuuri, Kirsti. 2020. Tammi: Helsinki.



Suulliset lähteet:


Bach, Anna ja Eugeni. Luento osana Architecture Speaks luentosarjaa. 10.2.2021


Chavepayre, Anna. Haastattelu. 28.11.2020.


Hyvönen, Helena. Haastattelu. 9.2.2012.


Reuter, Jenni. Haastattelu. 18.9.2012.

Aiheeseen liittyvät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page