Katveessa

Miten käsitys pyhyydestä vaikuttaa ihmisen ja rakennetun ympäristön suhteeseen? Miten tunnistamme ja löydämme sen?

Keskus

Olen matkannut kehällä ja viimein saapunut sen keskipisteeseen – pyhälle Deloksen saarelle, Kykladien saariryhmän keskukseen, Apollonin ja hänen kaksoissisarensa Artemiksen temppelialueen raunioille. Istahdan kivetylle kamaralle ja kaivan luonnoslehtiöni esiin. Lyijy vaihtuu pian siniviolettiin akvarelliin, kolmiulotteisuuden paljastaviin varjoihin. ”Saanko ottaa kuvan?” Hätkähdän. ”On mahtavaa, että joku vielä kuulee Deloksen todellisen kutsun.”

Kaikki paikat, joissa merkitykset tiivistyvät ovat keskuksia. Niin kaupungit, julkiset rakennukset kuin kodit kätkevät sisäänsä keskuksen, ytimen, kohdun, miksi ikinä sitä kutsummekaan. Käsite keskuksesta on olemassaolomme ja tilallisuutemme peruspilareita: vastakohta tuntemattomalle ja pelottavalle ulkopuoliselle maailmalle, piste, jossa ihminen saa sijaintinsa fyysisenä olentona, paikka, jossa hän elää. Se on kirjattu historiaamme. Elämämme ei rakennu yksin aikajanasta vaan myös tilallisesta ulottuvuudesta.

Ihmisten maailmankuvat ovat kautta aikain olleet keskittyneitä. Antiikin kreikkalaiset asettivat maailmansa keskipisteen Deloksen saarelle, roomalaiset mielsivät pääkaupunkinsa maailman navaksi, ja Kaaba on yhä islamilaisen maailman ydin. Keskukset yhdistyvät maailmanluomiseen ja näyttäytyvät maamerkkeinä sekä solmukohtina. Ne symboloivat henkimaailman pystysuoran akselin sekä kokemuksellisen olemassaolon horisontaalisuuden leikkausta.

Norjalaisen arkkitehtuuriteoreetikko Christian Norberg-Schultzin mukaan keskuksen vertikaali akseli yhdistää maan ja taivaan. Se luo kohdan, jossa horisontaalinen liike pysähtyy. Vertikaalius mielletään usein tilan pyhäksi ulottuvuudeksi kuvastaen polkua ”todellisuuteen”. Se sijoittuu maanpäällisen elämän ylä- tai alapuolelle taistelemaan painovoimaa vastaan tai nöyrtymään sen tahtoon. Pystysuora pääakseli mahdollistaa siirtymän kosmisten maailmojen välillä, mikä lataa vertikaalin viivan jännityksellä.

Pistemäisetkin paikat suhteutuvat aina laajempaan kontekstiin ollen erottamattomia ympäristöstään. Keskuksella on kaksoisluonne: asutus rajaa maisemasta keskuksen, jonka keskeltä löydämme muita keskuksia, keskuksia keskuksessa. Norberg-Schultzin mielestä asutus järjestyy sarjana instituutioita, jotka selittävät maailmaa. Peilaamme itseämme niihin ja rakennamme identiteettiämme suhteessa elinympäristöömme. Julkisten rakennusten kautta käsittelemme olettamuksiamme maailman, paikan ja yhteiskuntajärjestyksen luonteesta. Rakennukset sopivat ja visualisoivat yhteiskunnan arvoja. Puhtaiden abstraktien symbolien sijaan ne pyrkivät osallistumaan päivittäiseen elämäämme. Ne eivät vain ohjaa vaan toimivat välineinä tavoitteisiin. Arkkitehti Alvar Aallosta rakennuksen tehtävä on toimia instrumenttina, joka vaikuttaa positiivisesti ihmiseen ja antaa suojaa ympäristön epäsuotuisia ilmiöitä vastaan.

Pyhyyden kaipuu

Läntisessä historiassa kirkon kautta on visualisoitu ihmisen ymmärrystä niin maailmasta kuin hänen omasta elämästään. Rakennuksen tehtävä on ollut ilmaista arvoja ja koota ihmiset näiden äärelle.

Johanneksen evakkojen tarinoissa kotikylän kirkko kasvaa suurten ponnistusten arvoiseksi yhteen kokoavaksi voimaksi. Sen rakentamiseksi kerättiin varoja niin talollisilta kuin tilattomilta ja jokainen rakennettu tai veistetty muoto kertoi tekijänsä pyrkimyksestä parhaimpaansa. Kirkko kuvittaa talvisodan tarinoita. Siellä järjestettiin salainen jumalanpalvelus pahvien peittäessä ikkunoista yöiselle hangelle loistavan valon. Sen torni räjäytettiin savun hämärtämän punaisen auringon alla suomalaisten sotilaiden vetäytyessä Vahtolasta. Naapurille ei jätetty tulenjohtopaikkaa. Välirauhan aikana venäläiset purkivat loputkin kirkon tiilistä ja käyttivät ne omiin rakennuksiinsa. Heille kirkko ei enää symboloinut yhteen liittymistä, koskematonta pyhyyttä.

Hengellisyyteen liittyy paljon merkityksiä ja mielleyhtymiä, subjektiivisia haluja ja toiveita, rituaaleja ja sanoja, joita heijastetaan aikaan, tiloihin ja paikkoihin sekä kulttuuriteoksiin. Pyhyyden ja hengellisyyden erilaiset käsitykset vaikuttavat ihmisen ja rakennetun ympäristön suhteeseen. Aalto-yliopiston oppilaitospastori Anu Morikawasta pyhyys on hengellisyyttä henkilökohtaisempaa. Se voi olla paikkasidonnaista, löytyä tietystä tilasta tai luonnosta, taikka kuvastaa henkilökohtaista tapaa olla ja elää. Pyhyyden kokemus ei vaadi kytköstä uskontoon. Sitä vastoin hengellisyyteen voidaan liittää yleispäteviä teemoja ja eri uskontojen ilmaisutapoja perintein ja rituaalien.

Teologinen kirjallisuus antaa erilaisia ja tiukkojakin tulkintoja pyhyydelle. Käytännöllisen teologian professori Helge Nymanin katsonnasta löydän Morikawan ajatusten hengessä ihmisläheisyyttä: ”Kirkko tai sen esineet eivät ole pyhiä, vaan ne ’elävät kivet’, jotka muodostavat Jumalan temppelin maan päällä, seurakunnan.” Toisin sanoen kirkon taustalla tulisi olla ajatus, että se kutsuu yhteen ja yhteisöön. Jeesus käytti itsestään vertauskuvaa temppeli, jonka Uusi testamentti on laajentanut kuvaamaan kaikkia ihmisiä: ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” Pyhäkkö on siten sidoksissa ihmisiin, mutta riippumaton tilasta, mitä vahvistavat Jeesuksen sanat: ”Siellä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” Sanat korostavat kokoontumisen ja toisten ihmisten kohtaamisen tärkeyttä, mikä on osa ihmisyyttä aatteista riippumatta.

Taidehistorian professori Jukka-Pekka Airaksen mukaan kirkon lähtökohta on uskossa, mutta arkkitehtuurin tuotoksena kirkko on aikaan sidottua uskontulkintaa. Kirkko voidaan nähdä rakennettuna rukouksena, tahtona tai tekona lähestyä jumalyhteyttä. Ihmisestä, hänen taustastaan ja uskonnostaan riippuu, mitä sanalla Jumala tarkoitetaan. Morikawa toivoo kirkon kuvastavan myös turvaa ja hiljentymistä. Hänellekään yhteisöllinen kulttuuri ei ole tutuin, mutta hengelliset tilat maasta riippumatta ovat tarjonneet paikan, jonne on voinut helposti asettua ja jossa on saanut luvan olla rauhassa.

”Kirkko instituutiona ei houkuta kaikkia. Siinä on omat tahransa ja ne ovat aika syvällä ja ymmärrän hyvin kritiikkiä.” Morikawa sanoo. ”Pappejakin on moneksi, jolloin yksittäisen ihmisen ja kokemuksen kautta voi syntyä koko kuva kirkosta.” Samanaikaisesti hän kuitenkin näkee, ettei ihminen ole muuttunut hengellisiltä tarpeiltaan. Työssään hän käy läpi keskusteluja yksinäisyydestä, parisuhteesta, perhetaustasta ja kuoleman kohtaamisesta. Ihmisillä on hengellistä pohdintaa suhteessa kodin perintöön, oman identiteetin rakentumiseen sekä elämän perimmäisiin kysymyksiin. Morikawan on vaikea ajatella, ettei ihmisessä olisi pyhyyden kaipuuta, koska ihminen on niin psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Kaipuu voi ilmetä monin tavoin, minkä myötä pyhyyden sanoittaminen on hengellisyyttä vaikeampaa.

Avoimuus

Julkinen asumus ei tarkoita yleistämistä. Kun kohtaamme ja astumme sisään julkiseen rakennukseen, tuomme sinne oman ulkokuoremme, persoonallisuutemme ja sisäisen maailmamme. Ihmisellä on pitempi ja katkeamattomampi suhde rakennuksiin kuin mihinkään muuhun aineelliseen. Oleskelumme rakennuksessa voi olla sukupolvien mittaista. Alvar Aallosta rakennus täyttää tehtävänsä vain, jos se muotojensa ja toimintojensa kautta soveltuu siihen erilaisuuteen, jonka löydämme ihmisistä. Rakennuksen avoimuuden, yleispätevyyden ja tekijään keskittymättömyyden ohella tarvitaan ihmisten avoimuutta.

Ranskalaisen taidehistorioitsija ja arkeologi Oleg Grabarin mukaan rakennetut muodot eivät voi yksin ilmaista hengellisyyttä. Arkkitehtuurissa on mahdollista saavuttaa henkisyys vain, jos käyttäjät ovat spirituaalisesti latautuneita, mikä vertautuu ajatukseen avoimuudesta vastaanottaa. Algerialaissyntyinen tutkija ja ajattelija Mohammed Arkounin mielestä spirituaalisuus yhdistettynä arkkitehtuuriin luo lupaavimman, esteettisimmän ja miellyttävimmän ympäristön, joka tukee ihmisen elämää. Hän ei väitä, että arkkitehtuuri yksin riittää hengellisyyden saavuttamiseen. Rakennus on väline pyhyyden kokemiseen.

Arkkitehtuuri voi sulkea sisäänsä abstraktit käsitteet. Hengellisten tilojen tulisi tarttua hetkellisyyteen, kohtaamiseen ilman ulkoista painetta sekä ilmapiirin keskittyneisyyteen ja rauhallisuuteen. Saapuessani tapaamaan Morikawaa Otaniemen kappeliin ulkona pauhaa teekkarielämä, mutta astuessani oviaukosta sisään paksut tiiliseinät vaimentavat äänet. Kirkko sulkee minut hiljaisuuteen. Se johdattelee minut kuuntelemaan itseäni, olemaan yhtä johonkin isompaan. Olen valmistautunut tilan kohtaamiseen koko matkan ajan. Avoimuuteni on avain tilan kokemiseen.

Syvä avoimuus edellyttää, että maailman tila jättää auki useampia vaihtoehtoja, ajattelee yhdysvaltalainen filosofi Alfred Melen. Maailman tila rakentuu kaikesta: mielialoista, tunteista, ajatuksista, aivoista ja ympäristöstä, koko universumista ja sen historiasta. Arkkitehtuurissa avoimuuteen tulee liittyä myös läheisyyttä, sillä muuten lopputuloksena on tyhjyys.

Nykyihminen hakee keskittymistä ja mielen rauhaa kirkkojen sijaan joogasaleista, erämajoista ja kotien meditaationurkista. Eivätkö kirkkojen väljät neliöt tarjoa riittävän vapaata tilaa?

Morikawa toivoisi, että kristillisillä kirkoilla olisi avoimemmat ovat ja rakennukset olisivat muunneltavampia. Vaikka tilat mielletään sakraaleiksi, niin seurakuntalaisten kuin kansalaisten pitäisi saada käyttää niitä vapaammin. Kirkoissa on liikaa tiettyyn tilanteeseen saapumista ja passiivista kuuntelua. Istumme Otaniemen kappelin lattiaan pultatuilla penkeillä, mutta tila voisi yhtä hyvin aueta tanssille, jos penkit saisi vedettyä syrjään. Samaten kiinteä alttari rajoittaa salin käyttöä, mutta senkin seurakuntalaiset voisivat rakentaa yhdessä tilanteeseen sopivaksi. Toisaalta, joskus on helpottavaa tuijottaa johonkin ilman, että itse tarvitsee tuottaa mitään, myöntää Morikawa. Hänelle kirkossa turvaa ovat luoneet perinteet, hän on voinut ottaa penkiltä paikkansa tietäen jumalanpalveluksen kaavan.

Kirkon olisi varottava valmiita vastauksia, ajattelee Morikawa. Hän haluaisi päästä pois ylhäältä sanelluista totuuksia eikä näe saarnatuolia merkittävänä nykykirkon elementtinä. Hän kaipaa lisää rinnalla olemista. Suru on osa tavallista elämää, mutta sen kohtaamiseen tarvitaan kumppaneita ja rinnalla kulkijoita.

Morikawasta kirkko voisi ammentaa enemmän omasta perimätiedostaan. Hiljaisuudella on vahva perinne kristillisessä traditiossa. Hiljainen huokauskin voidaan nähdä rukouksena. Retriitit ja pyhiinvaellukset ovat osa hiljaisuuden etsintää. Kirkko voi vastata suorituskeskeisyydestä irti pääsemiseen. Hengellisessä kulttuurissamme ei tarvitse kuitenkaan kieltää vieraiden kulttuurien vaikutteita. Oikeaoppisuuden vaaliminen on tuhoava lähtökohta.

Arkkitehtuurille vaikutteiden omaksuminen on luontaista. Virolaissyntyinen arkkitehti Louis Kahn on yhdistänyt läntiset ja itäiset muodot Bangladeshin Dhakan moskeijassa. Puolestaan Le Corbusierin Ronchampin kappelin ikoninen sivuseinä syvennyksineen ja vaihtelevine valoaukkoineen samaistuu M'zabin Bou Noura –moskeijaan. Ronchampin kappelin seinässä turvaa antaa massan järkähtämättömyys ja vapautta monimuotoinen aukotus. Silmä havaitsee aina jotain uutta. Kirkkojen ei tulisikaan olla valmiiksi kuvitettuja esittelysaleja, vaan katsoja saa löytää oman tulkintansa. Otaniemen kappelissa katseemme hakeutuu lasiseen päätyseinään, luonnon alttaritauluun, joka elää auringon kierron ja vuodenaikojen mukana. Se on samaan aikaan elävä ja staattinen. Kuvan läpi juoksee orava.

Sielunmaisema

Luonnonläheisyys sisältää universaalia alkuvoimaa maantieteeseen ja kulttuuripiiriin katsomatta. Maiseman epätäydellisyydestä, luonnon kauneudesta tai sääolosuhteiden poikkeavuudesta voi herätä rauhan, armon tai pyhyyden kokemuksia. Luontokokemus voi tuntua merkitykselliseltä, antaa ihmiselle tunteen maailman ja itsensä tarkoituksenmukaisuudesta sekä suuremman voiman, luojan olemassaolosta, miksi ikinä Häntä haluaakaan kutsua.

Oma mielenmaisemani on kytköksissä lapsuuteeni Kainuun järvimaisemaan. Kuvani on henkilökohtaisesti rakentunut, voimaa antava ja minulle pyhä. Kaupungissa asuessani metsä kuin metsä vaikkakin vain kaistale luontoa tarjoaa minulle rauhaa ja happea. Subjektiiviset luontokokemukset vaikuttavat ajatteluuni ja toimintaani. Luonto tarjoaa paluun juurille, elämän harmoniaan ja tasapainoon, olemassaolon perusteisiin.

Ihminen ei ole irti ympäristöstään, vaan ympäristön ominaisuuksilla on suora vaikutus hänen psyykeensä. Eko- ja ympäristöpsykologiaan erikoistuneen psykologi Kirsi Salosen mukaan ihminen pystyy luonnossa sijaitsevassa mielipaikassaan elpymään – rentoutumaan, rauhoittumaan, keskittymään ja selkiyttämään ajatuksiaan. Luonnonympäristö vaikuttaa terveyteen rakennettuja ympäristöä suotuisammin. Jo pelkkä kuva, kasvi tai luonnosta tuotu materiaali voi saada sykkeen tasaantumaan. Viitteet luontoon toimivat toteemeina ja tunnekapseleina, väylinä mielipaikkaan.

Luontokokemuksen keskeinen elementti on lumoutuminen, tarkkavaisuuden tahaton kiintyminen kiinnostuksen kohteeseen, määrittelee Salonen pohjaten ajattelunsa Rachel ja Stephen Kaplanin tutkimuksiin.

Pienenä lumouduin riitteisistä vesilätäköistä, nykyisin järven päälle laskeutuvasta usvasta ja aamukasteesta terassin muurilla. Olennaista luontokokemuksessa on arjesta poikkeavaan maisemaan sukeltaminen. Luonto on ulottuvuuksiltaan jotain minua isompaa, mutta sen kaikki osaset minä mukaan lukien luovat yhteensopivuuden, yhtenäisyyden tunnun. Saman sukelluksen toiseen maailmaan tarjoaa myös arkiympäristöstä poikkeava arkkitehtuuri.

Suorittavassa yhteiskunnassamme olemme koko ajan näkyvissä, arvostelun kohteena ja tuottamassa toimintaa, mutta luonto ei torju, hylkää tai petä ja siksi se tuntuu niin perustavanlaiselta turvalta. Suojaisassa piilopaikassa kuten lehtimajassa, voin nähdä muut mutta pysyn itse poissa katseilta. Vanhat puut ja kalliot sekä liikkumaton horisontti luovat ikuisella olemuksellaan jatkuvuutta. Salonen sisällyttää turvan myönteisen olemisen kokemukseen, jota täydentävät pysyvyys, jatkuvuus, joustavuus, luovuus, kokemuksellisuus, tasapaino, kiintymys sekä hyväksyntä ja riittävyys. Ilman kokemusta turvasta elpyminen ei ole mahdollista.

Mikrokosmos

Seisoessamme julkisen rakennuksen edessä sen tulisi antaa lupaus tarjoamastaan selityksestä ja kohtaamisen mahdollisuudesta. Rakennuksen ulkotila valmistelee ja johdattaa sisätilan avautumiseen. Rajalla jokin ei pysähdy vaan sen läsnäolo alkaa silloin. Reunat tekevät tilan näkyväksi. Rakennetut muodot, niin julkisivut kuin sisätilan seinät, sekä tilallinen järjestys muodostavat polun ulkoa kohti rakennuksen sisäistä päämäärää.

Rakennuksen on täytettävä ulkoiset lupauksensa tilalla, joka ilmenee tarkoituksenmukaisena mikrokosmoksena, kaikkeuden eli koko kosmoksen sisäisenä ja pienempänä osasena. Etelä-Ruotsin Klippanilla sijaitseva Sigurds Lewerentzin Pyhän Pietarin kirkko (1966) kutsuu minua luokseen tummaksi palaneella ja elämän jälkiä juhlivalla tiilijulkisivulla. Sen ikkunalasit peilaavat puuston ja kaksinkertaistavat maiseman. Katuvalot ovat kuin tuulesta taipuneet ja kaarevat katokset vertautuvat lehvästön suojan. Sisäpuolella paksuissa tiiliseinissä ikkunat painautuvat syvennyksiksi. Katto kaartuu holveiksi ja tukeutuu paksuihin palkkeihin ja pilareihin itämainen temppelin lailla. Vaijereista riippuvat valaisimet lämmittävät tilan kuin lyhdyt vieraista hiljentyneessä puutarhajuhlassa. Kammiomaisen tilan tiililattia viettää alaspäin, puro solisee kohti alttaria, katse kiinnittyy.

Lewerentzin Pyhän Pietarin kirkosta vaikuttui opiskeluaikoinaan myös ranskalaisruotsalainen arkkitehti Anna Chavepayre. Hän koki kirkon arkkitehtuurin luovan turvaa, vaikka sisätiloissa oli ulkotilan tuntu. ”Yhteys luontoon on jotain itseämme suurempaa, jolloin unohdamme itsemme. Arkkitehtuurin skaala tulee olla meidän, mutta myös maailman. ” Arkkitehtuuri ei voi olla erillinen ilmiö luonnonjärjestyksestä, vaan villahahtuva punaisessa langassa. Eläimiin ja kasvilajeihin verrattuna ihmisen olemassaolo on määrittelemätön ja sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin, tai niin on ollut tähän asti. Ihmisen vapaus kehittää toimintatapojaan sisältää siten myös vastuun. Antiikin aikainen käsitys Gaiasta, maaemosta, kaiken kietoutumisesta yhteen tutuu ajankohtaiselta.

Japanissa yksi maisemaa kuvastavista sanoista on fukei. Käännös tarkoittaa tuulta. Tämä eroaa ajattelusta, jossa niin naisesta, talosta kuin maisemasta tehdään katseltava objekti, ajattelee Chavepayre. Emme ole objekteja. Rakennus on elävä organismi. Aalto näkee rakennuksessa myös elollisen. ”Yhteiskunnassa jokaisen rakennuksen asema vertautuu ihmisruumiin keskeisten elinten tärkeyteen, ellemme halua yhteisömme muodostuvan psyykkisesti ja fyysisesti raskaaksi”. Aallosta jokaisen rakennuksen tulisi luoda paratiisi:

”-- arkkitehtuurissa on taka-ajatus, joka aina kurkkii kulman takana, ajatus luoda paratiisi. Se on talojemme ainoa tarkoitus. Jos emme kuljettaisi tätä ajatusta koko ajan mukanamme, kaikki talomme olisivat yksinkertaisempia, triviaalimpia ja elämästä tulisi - niin tulisiko siitä ylipäätään elämää. Joka talolla, jokaisella rakennustaiteen tuotteella, joka on sen symboli, on pyrkimys näyttää, että me haluamme rakentaa maanpäällistä paratiisia ihmisille.”

Paratiisimyytti kumpuaa muinaisesta Mesopotamiasta ja Persiasta, jossa persiankielinen sana puutarha, pairidaeza, tarkoitti muureilla ympäröityä hedelmätarhaa tai metsästyspuistoa. Babylonian riippuvat puutarhat olivat yksi antiikin seitsemästä ihmeestä. Puutarha liittyy ihmiskunnan luomismyyttiin Edenin puutarhassa. Juutalaiset käyttävät ensimmäisestä puutarhasta ja sen täydellisestä harmoniasta sanaa paradeios, mutta kristillisessä Uudessa testamentissa paratiisilla viitataan menneisyydessä sijainneen puutarhan asemesta kuolemanjälkeiseen tilaan, tuonpuoleiseen Jumalan valtakuntaan.

Voimakas paratiisivertaus löytyy islamilaisesta kulttuurista. Paratiisiajatus on Koraanin keskeisiä teemoja ja se ilmentyy islamilaisessa taiteessa ja kudotuissa matoissa luoden mielenmaisemia. Islamilaisuus nähdään kärjistetysti länsimaalaisen vastaisena, mutta näin ajatellessamme ahdamme samaan kategoriaan laajan kulttuurien akselin Marokosta Indonesiaan. Islamilainen arkkitehtuuri on käsitteenä yhtä mahdoton kuin länsimaalainen arkkitehtuuri.

Iranilaissyntyinsen arkkitehti Nadar Ardalanin mukaan visuaalisella paradigmalla paratiisin puutarhasta on keskeinen rooli. Vertauskuvallisesti paratiisi on mielen paikka, jossa kokemus rauhallisuudesta yhdistyy saumattomasti ihmisyyteen ja koko universumiin. Ardalanista paratiisi vertaukset kytkeytyvät paikan henkeen, josta käytämme myös Roomasta kumpuavaa termiä genius loci.

Kosmosta peilaava paratiisin puutarha nähdään määriteltynä ja rajattuna tilana. Arkkitehtuuri pyrkii välittämään katsojalle harmonian tunteen vaikuttamalla aisteihin geometrisin muodoin, värein, materiaalein sekä positiivisin tiloin.

Itävaltalaissyntyinen arkkitehti Christopher Alexander määrittelee ulkotilan positiiviseksi ja miellyttäväksi, jos sillä on tarkasti määritelty muoto, joka on yhtä tärkeä kuin ympäröivien rakennusten hahmo. Näiden vastakohtana ovat negatiiviset tilat, heikosti määritellyt jäännöstilat, joille ei voida osoittaa rajoja. Sulkeutuneisuutta ei saa kuitenkaan olla liikaa, vaan jokaisen itseensä käpertyvän tilan tulee avautua johonkin suurempaan. Puutarhoja luodaan avoimina ja osin aidattuina sekä suljetumpina sisäpihoina. Ne muodostavat määriteltyjä mikrokosmoksia.

Puutarhan luo suojaisan varjojen ja heijastusten levähdyspaikan. Se kuvastaa kasvua, uudistumista ja hedelmällisyyttä, mutta samalla elämän hetkellisyyttä ja katoavaa kauneutta kuin viikossa kuihtuva kirsikankukka. Se mahdollistaa sisäisen rauhan etsinnän, joka ruumiillistuu kasvien ja maan hoidossa.

Japanilaisessa zen-buddhalaisuudessa pyhiä kirjoituksia keskeisempää on meditaation ja käytännön omaksuminen. Kioton Ryōan-jin temppelin zen-puutarhan sora on haravoitu joka aamu 1400-luvulta lähtien. Se koostuu täydellisyyden luvun 15 mukaan seitsemää mannerta ja kahdeksaa valtamerta symboloivasta sammaleen reunustamasta kivestä. Ne näyttävät sattumanvaraisesti sijoitetuilta. Kerralla voi nähdä aina vain 14 kiveä, mikä muistuttaa ihmisen epätäydellisyydestä. Ihmisen on opeteltava ymmärtämään itseään, mutta hänen on hyväksyttävä, ettei voi käsittää kaikkea. Puutarha antaa painavan merkityksen salaperäisyydelle.

Varjot

Paratiisia enemmän kristillisessä perinteessä puhutaan taivaasta. Taivaaseen yhdistän vaalean kirkkauden ja keveyden. Valo on elinehtomme, uimme siinä yhdessä arkkitehtuurin kanssa. Valo on sekoittuvaa, siivilöityvää ja alati muuttuvaa. Valolla maalaaminen on ilmaista, mutta vaatii harkitut eleet. Pyhissä tiloissa valolle annetaan taivaallinen, jumalallinen arvo, eikä katseemme hakeudu kärpäsen lailla liian voimakkaaseen sähkövaloon.

Erik Bryggmanin suunnitteleman Turun ylösnousemuskappelin (1941) matala eteistila, sisääntuloaula, on hämärä ja jatkaa sisäänkäyntikatoksen synnyttämää tunnetta vaiheittaisesta lipumisesta kohti sisintä, pyhintä. Pilarien sijaan minua ympäröivät vahvat kiviseinät, jotka rajaavat tilan odotukselle. Lattiaa peittää sama tumma luonnonkivi kuin ulkoportaissa ja siihen syntyy valokiila salista kajastavasta valosta. Lasiseinä erottaa minut tilasarjan viimeisestä huoneesta, kappelisalista. Sen ruutujako ja rautaköynnökset luovat tilojen väliin verhon. Tulevaan ei voi nähdä selvästi, mutta kaikessa kasvaa toivo. Jokainen lehtiverhon peittämä ruutu avaa oman näkymänsä tulevaan. Ei ole yhtä oikeaa tietä, vaikka tie porraskiveltä alttarille johdattaa minua.

Rautaovi aukeaa odotettua kevyemmin. Kirkkosali kylpee hajavalossa. Epätasaiset ja valkoiseksi rapatut seinät taittavat valoa tasaisesti eri suuntiin. Kengät kopahtavat kiiltäväksi hiottuun kivilattiaan kaikuen. Lattia koostuu vaaleista ja suipoista hieman salmiakkimaisista laatoista. Niiden välissä kulkee ohut messinkijuova. Yksi saumoista kimmeltää muita kirkkaammin siihen osuvasta auringonsäteestä. Rakennus tunnistaa surun painon ja vajoavan katseen. Auringonpaiste on tuotu maanpintaan, ele lämmittää minua sisältäpäin. Kappelin juhlavuudesta huolimatta tilasta välittyy aitous ja armo. Se ottaa vieraanvaraisesti vastaan. Jykevä kuori rakentaa ympärilleni suruviitan sijaan suojan. Se ei pyri osoittamaan puutteita, vaan hyväksyy minut sukupuuni oksana. Kaikki on lopulta yhtä kuten osaksi maisemaa muuttuva luonnonkivinen alttari. Istahdan petsatulle ja vinoon sommitellulle penkkiriville. Siellä olen istunut ennenkin ja elonpaino on kaivanut esiin puunsyyt.

Tilaan asettuva aika antaa mahdollisuuden arkkitehtuurin yksityiskohtien havaitsemiseen. Näemme ajan ja eletyn elämän jättämät aitouden jäljet. Elämän kauneutta kokoavan japanilaisen termin wabi sabin jälkimmäinen osa sabi merkitsee ajan patinaa sekä aistikasta yksinkertaisuutta ja tyyneyttä. Se symboloi ajan myötä syntyvää syvällistä ja rauhaisaa kauneutta. Silmämme erottavat tämän elämän jälkinä –

patinana, rapistumisena, sekä kosketuksen tummentamina pintoina. Se on ajan luoma olotila, iän arvo. Se nostaa esiin menneisyyden, josta asiat ovat lähtöisin. Katoavaa maailmaa kuvaavassa teoksessaan ”Varjojen ylistys” kirjailija Junichiro Tanizakin kertoo suhteestaan sabiin:

”Emme tunne vastenmielisyyttä kaikkea kiiltävää kohtaan, mutta pidämme enemmän pilveilevästä hohteesta kuin pinnallisesta loisteesta. Pidämme pimeästä valosta, joka kivessä tai esineessä on osoitus ajan patinasta.”

Ajan kerrokset vahvistavat ymmärrystämme ja elämän jatkumoa. Sabi ja patina kuvastavat ajan kulkua fyysisesti esineen tai asian pinnalla, mutta sen syvempi merkitys piilee pintojen alla. Se symboloi tapaa, jolla kaikki asiat kehittyvät ja tuhoutuvat sekä herättävät ihmisessä tunneperäisiä reaktioita elämän pysähtymättömyydestä. Kuoren alle kätkeytyy haikeus.

Japanilainen ja suomalainen estetiikka mielletään samansieluisiksi. Näen käsitteen kumpuavan osin sotaisasta menetysten historiasta, köyhyydestä, karuista olosuhteista, luonnon kunnioituksesta, osin tyhjästä tilasta sanojen välissä. Sakraalius kumpuaa nöyrästä olosuhteiden hyväksymisestä.

Arabialaisessa arkkitehtuurissakin valoon liitetään jumalyhteyden symboliikkaa. Toisin kuin itämaissa arabimaissa suositaan kiiltäviä ja peilaavia pintoja, jotka heijastavat ja taittavat valoa. Kiiltävät lattiat ja seinät heittävät valon kupolin sisäpinnoille, jotka heijastavat sen takaisin lattioille ja seinille. Julkisivut muodostuvat osin pitsimäisistä ja tuulettuvista pinnoista. Ne päästävät valon sisään välkehtien ja hajoten, jolloin seinät irtautuvat materiaalisesta olomuodostaan. Valo lisää kolmiulotteisuutta, laajentaa muodot ja kuviot ajan ulottuvuudeksi. Päivän kuluessa ja valon kulman vaihtuessa kuviot ja muodot muuttuvat kuin kaleidoskoopissa.

Vaikka keinot valon käsittelylle ovat erilaiset eri kulttuureissa, hengelliset tilat kylvettävät ihmistä valossa. Ne herkistävät tilan ja henkilökohtaisen pyhyyden kokemiseen.

Geometrian kieli

Yhdessä rakennettu muoto, jäsennelty tilallisuus ja rakennustyypit muodostavat arkkitehtuurin kielen, jonka toisistaan riippumattomat ainesosat ovat Norberg-Schultz mukaan morfologia eli muoto-oppi, topologia sekä typologia. Kaikki rakennetut muodot suhtautuvat olemiseen maan ja taivaan välillä, ne seisovat, nousevat tai avautuvat. ”Seisominen” kuvaa rakennuksen suhdetta maahan, ”nouseminen” suhdetta taivaaseen ja ”avautuminen” viittaa vuorovaikutukseen ympäristön kanssa.

Länsimaisessa arkkitehtuurissa akseleilla on keskeinen rooli. Yhdessä polkujen ja reittien kanssa ne täydentävät keskusta. Reittien olemassaolo ilmenee arkipäivän ilmauksissamme ”olla tienhaarassa”, ”seisoa jonkun tiellä” tai ”olla oikealla polulla”. Ne kuvaavat saapumista ja lähtemistä sekä muodostavat vastakohdan eksymiselle. Ne kasvavat metaforaksi kohtalosta. Le Corbusierin mukaan akselit ovat ihmisyyden ensimmäinen julkilausuma. Akselit ovat läsnä kaikessa ihmisen toiminnassa. Ihminen opettelee pienenä lapsena kävelemään pitkin suoraa, välillä horjahtaen, ja aikuisena elämän myrskyjen keskellä hän pyrkii jäljittämään oikean kurssinsa.

Moskeijassa suunnat ja akselit eivät ole tilasommittelun pääperiaatteita, vaikka koko islamilainen maailma on suuntautunut valtavan pyöränrataan lailla keskipisteenään Mekka. Jokainen moskeija sijaitsee ympyrän kehällä, josta voidaan vetää viiva Kaaban. Moskeijassa suunnan rukoukselle antaa avointa lattiaa pitkin kulkeva näkymätön akseli, qiblan, kuvaa James Dickie (Yaqub Zaki). Seinässä on usein pieni syvennys, mihrab, joka täsmentää suunnan ja resonoi laajentaen ääntä. Koverana se on vastakohta kristillisten kirkkojen ulkoneville alttareille. Lukuun ottamatta giblania tilan fyysinen suuntaus on usein eri sen toiminnallisesta suuntauksesta.

Moskeijan sisätiloja kuvittaa voimakas ja naamioiva geometrinen, kalligrafinen tai kasviaiheinen koristelu. Sen keskeinen tehtävä on sulattaa yhteen kaikki rakenteet, jotka arkkitehtuurin länsimaisessa traditiossa kuvaavat kuormia, kantavia ja vetäviä voimia, tasapainoa. Arkkitehtuuri pyrkii luomaan painottoman, rajattoman ja aineettoman tilan. Se pyrkii lepoon, ja jännite näkyy pikemminkin pintakoristelun oveluudessa. Kuviot ovat äärettömiä sisältäen loputtomia laajenemisen mahdollisuuksia. Vesialtaat jatkavat koristeaiheiden heijastamista luoden kuvia, jotka ovat samalla dynaamisia ja staattisia, aivan kuin luonto ympärillämme. Saksalainen islamilaisen taiteen tuntija Ernest J. Grube kuvaa arkkitehtuurin monimuotoisuutta sokkeloineen ja lisäosineen ”orgaaniseksi kasvavaksi koralliriutaksi”, joka ottaa vähitellen valtaansa koko kokonaisuuden.

Islamilainen rakennusperinne on vastakkaista konstruktivismin rakenteet paljastavalle luurangolle. Jännitys ja rytmi ovat meille tuttua arkkitehtuurin kieltä. Rakenteet siirtävät voimat maahan, mutta raskaiden ja keveiden elementtien painovoimaa uhmaava yhdistäminen latautuu jännityksellä ja osasten sommitelma antaa rytmin.

Tuntematon virta

Tunnistamme vieraiden kulttuurien pyhät tilat. Tunnistan synagogan kupolin ja tähtiholvit, ortodoksisen kappelin valkoisen ulkokuoren sekä kullankiiltoisen ikonien ja votiivilahjojen hohteen, vaikken tunnekaan oloani kotoisaksi kiiltävän ja kimmeltävän keskellä. Tunnistan suitsukkeen makean tuoksun. Tunnistan katolisen barokkikirkon valon ja varjon muodot Luzernissa sekä Pantheonin pyörrytyksen. Vaikutun ja pyhyyden kokemus arkkitehtuurissa ylittää uskonnolliset rajat. Tunnistan sakraalin, vaikka sen aatteet eivät olisivat minua varten. Katolisissa maissa kiedon huivia tiukemmin hartioilleni, vaikka en sillä sitoudu taivaspaikan hankintaan. Kaabaan en pääse edes nilkkoihin asti verhoutuneena. Kuukautisia vuotavana naisena en saa mennä hindutemppeliin. Kohtaan rajoja, joihin en pysty muokkautumaan olemuksellani.

Tyynenmeren tulirenkaaseen kuuluva Bali on pysynyt hindulaisena keskellä islamilaista Indonesian saaristoa. Balilainen hindulaisuus on sekoitus paikallisia uskomuksia ja muualta Aasiaa, etenkin Intiasta, kantautuneita vaikutteita. Hindulaisuudessa palvotaan pääjumalina luovaa ja tuhoavaa voimaa Shivaa, rakkautta ja elämää ylläpitävää Vishnua sekä tämän kolminaisuuden luojaa Brahmaa. Saaren uskonto sisältää myös muut henget ja henkimaailman olennot. Jumalille ja pyhille hengille jätetään päivittäiset uhrilahjat banaaninlehtikoreissa värikkäin kukin ja sauhuavin suitsukkein. Löydän näitä asetelmia portailta, ovensuista, auton konepelleiltä, torin kulmista sekä temppeleistä.

Balilaisen perheen luona Sukuwatin kylässä herään aamuisin suitsukkeen tuoksuun, kun perheen tyttären askeleet ja varjo kulkevat esi-isien temppeliin. Yhden kiehkuroin sauhuavista kukka-asetelmista hän jättää portaille kenkieni viereen. Perheen pihapiirin rajaa viisi rakennusta, jotka seisovat tukevilla ja polveilevilla kivijalustoilla. Ohuet ja koristeellisesti kaiverretut puupilarit kannatellevat puisia kattoruoteita ja patinoituneita tiiliä. Pihalla kulkee polku kuhunkin rakennukseen, joiden terassit aukeavat sisäpihalle kuin katetut ulkoilmahuoneet. Suuret räystäät pitivät rankkasateen poissa sekä varjostavat jalustaa ja terrakotan värisille seinille loihdittuja kasviaiheita. Aurinkoisina hetkinä valo siivilöityy puutarhan lehvästöstä jalustan kiiltäväksi kuluneelle pinnalle. Valo hiipii himmeästi puutarhasta sisään omaan majapaikkani moskiittoverkon suojiin. Iltaisin käyn suihkussa auringonlaskusta violetiksi muuttuneen taivaan alla. Se värjää ympäröivät kasviseinämät punertaviksi. Tämä on intiimein tilakokemukseni, piilossa piilottelematon.

Yhtenä iltana perheen äiti kietoo minut balilaiseen asuun ja ottaa mukaan täydenkuunaikaiseen vuodenvaihteen juhlaan. Hän kantaa päällään suurta hedelmäkoria lahjana jumalille. Temppeli on täynnä naisia. Ehtona sisäänpääsylle on puhtaus. Äiti laskee kantamuksensa suurelle uhrialttarille muiden antimien joukkoon ja vie minut syvemmälle temppelialueen muurien sisään. Ympärilleni nousevat harmaat pilarit, joita värittää balilainen elämä. Istahdan matalle muurille lähelle maata. Kieltä ymmärtämättömänä seuraan temppelin tapahtumia. Tunnistan balilaisen kodin pihapiiristä tutut rakenteet, värien käytön, kasviaiheet ja puun taidokkaan työstön. Olen sukupolvien kädenjälkien saartama.

Myöhemmin trooppisessa yössä pappi roiskii päällemme pyhää vettä. Matkani päätteeksi kastaudun vuoristotemppelin altaaseen. Kivisten eläinhahmojen kidasta suihkuavasta vedessä huuhdon pois vanhan, aloittaakseni uuden vuoden. Vesi on puhtauden ja puhdistautumisen symboli. Se virtaa ja johdattaa. Puro virtaa jokeen ja laskee edelleen järveen ja mereen. Vesi ohjaa elämää muualle. Ranskalaisen filosofi Gaston Bachelardin sanoin ”Joillekin uneksijoille vesi on uusi avaus, kutsu matkalle jota ei ole koskaan tehty.”

Päätämme, annammeko ajatustemme virrata vapaana. Itsestämme riippuu, otammeko vastaan sen, mitä ympäristö meille kuiskii, ehdottaa ja tarjoilee. Voimme löytää pyhyyttä kaikkialta. Havaitaksemme sen meidän on jätettävä mielemme auki.

Avonaisessakin maailmassa ihminen etsii vaistomaisesti elämälleen keskipistettä. Suoran reitin sijaan polku usein kiemurtelee kuin joki, joka johdattaa yllättävin sattumuksiin. Matka voi olla pitkä, mutta oman keskuksen löytäminen karistaa yleistyneen irrallisuuden tunteen. Omien kiintopisteiden tunnistaminen luo mikrokosmoksen, henkilökohtaisen ja pyhän mielenpaikan sekä perustan turvalle.

Lähteet

Airas, Jukka-Pekka. 1992. Uuden kirkkoarkkitehtuurin ongelmat. Suomalaisen teologisen seuran julkaisuja: Helsinki.

Alexander, Christopher. Ishikawa, Sara. Silverstein, Murray. Jacobson, Max. Fiksdahl-King, Ingrid & Angel, Shlomo. 1977. A Pattern Language. Oxford University Press 1977: New York.

Bachelard, Gaston. 1942. Vesi ja unet – Essee materialistiseen mielikuvitukseen. Suomentanut Blomstedt, Jan. 2015 Ntamo P&C.

Kempton, Beth. 2018. Wabi Sabi – japanilaista viisautta täydellisen epätäydelliseen elämään. Suomentanut Immonen, Antti. 2019. Basam Books: Tallinna.

Mele, Alfred. 2014. Onko vapaatahto illuusio? Dialogi vapaasta tahdosta ja tieteestä. Suomentanut Snellman, Lauri. 2016. Viisas Elämä: Tallinna.

Norberg-Schulz, Christian. 1980. Meaning in Western Architecture. 3. painos. Rizzoli: New York.

Norberg-Schulz, Christian. 1985. The concept of dewelling – On the way of figurative architecture. 3. painos. Rizzoli: New York.

Salonen, Kirsi. 2005. Mieli- ja maisemat: eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Edita: Helsinki.

Salonen, Kirsi. 2010. Mielen luonto: eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Green Spot: Helsinki.

Schildt, Göran. 1972. Luonnoksia. Suomentanut Junonen, Pekka. 1972. Otava: Helsinki.

Schildt, Göran. 1997. Näin puhui Alvar Aalto. Suomentanut Mattila, Raija. 1997. Otava: Keuruu.

Schildt, Göran. 2000. Epäilyn lahja. Suomentanut Mattila, Raija. 2000. Otava: Keuruu.

Toim. Michell, George & al. 1978. Architecture of Islamic World. 2. Painos. Thames & Hudson: Hongkong.

Tanizaki, Junichiro. 1933. Varjojen ylistys. Suomentanut Siukonen, Jyrki. 2012. 4.painos. Kustannusosakeyhtiö Taide: Tallinna.

Haastattelut:

Chavepayre, Anna. Haastettelu. 28.11.2020.

Morikawa, Anu. Haastattelu. 11.5.2021.

Internet lähteet:

Japanin taiteen historia. 2019 [video] https://areena.yle.fi/1-50117886 [katsottu 1.-9.5.2021]

Jaksot 1-3

https://users.utu.fi/helpaa/babylon.html [katsottu 9.5.2021]