top of page
  • Writer's pictureIris Andersson

Kaupungin heijastus

Kaupungissa ihmiset kohtaavat erilaisuuteensa minä-, sinä-, me ja he-henkilöiden kautta. Kohtaaminen ei aina tarkoita yhteisymmärrystä, vaan kaupunki on sopimusten ja konfliktien tuotos. Yhteiskuntamme rakentuu heteronormitiviselle perustalle. Miten luemme sen merkkejä? Mikä kaupungissa luo ulossulkevuutta, mikä turvaa?




Kaupungin peilit


Missä sä oot ollut, mä oon etsinyt sua?


Kaupunkiin on sisäänrakennettu löytämisen mahdollisuus. Se mahdollistaa odotettuja ja sattumanvaraisia kohtaamisia. Ajattelen, että ihmiset havaitsevat erilaisuutensa kohdatessaan minä-, sinä- ja me-henkilöitä. Norjalaisen arkkitehtuuriteoreetikko Christian Norberg-Schulzin mukaan näissä kohtaamisissa ”minä olen” muuttuu peiliksi, joka kuvastaa ihmisten erilaisia maailmoja. Kaupungissa kaikki peilautuu ja heijastuksista muodostuu kuvia, joiden varaan rakennamme kokemusmaailmamme.


Kohtaamisiin liittyy valinta, jonka kautta arvotamme kaupungin heijastuksia. Erilaisuuden tunnistaminen luo yksilöllisen identiteetin, jonka suhteutamme monimutkaiseen ja välillä ristiriitaiseenkin ystävyyteen tai yhteisöllisyyteen. Yhteisöllisyys merkitsee jakamista keskinäisestä erilaisuudesta huolimatta. Oma identiteetti taas on periksi antamattomuutta yhtenäisyydelle.


Minuus ei ole syntymässä annettu vaan alati muuttuva. Sen sisään kätkeytyy perimämme, muistomme ja tarpeemme. Kirjailija Göran Schildt käsittää persoonallisuuden vapaasti muodostuvaksi ja muuttuvaksi kuvaksi. Persoonallisuus ei muodostu ihmisen keräämistä kokemuksista vaan tajunnanvirrasta, ajatuksista ja ideoista. Schildt kokee ihmisten yleensä tyytyvän totuttuun, vaikka heillä on vapaus esittää niin montaa persoonaa kuin lahjakkuutta riittää. Käyttämällä näitä mahdollisuuksia sosiaalinen elämä on suurta seikkailua, vaikka samalla joudumme sietämään epävarmuutta oman itsemme suhteen, sen keitä olemme ja keiksi toivomme tulevamme. Olemme kuin kameleontteja, jotka vaihtavat ihonsa kideverkon väriä ympäristön mukaan.


Kreikan saaristossa näkökenttääni astuu iäkäs nainen. Hän on varmasti lähemmäs kahdeksaakymmentä vuotta, ellei kovasti kohdellut elämä ole harmaannuttanut häntä ennenaikaisesti. Tarkkailen hänen huojuvia liikkeitään aukionlaidan muurilla istuen. Mustasta hameesta tiedän hänen olevan yksinäinen leski seuranaan kadun kissat. Katseemme kohtaavat silmälasiemme takaa. Hän lähestyy minua uteliain ja tummin silmin. Päästyään parin metrin etäisyydelle hän aloittaa keskustelun katsoen luonnoslehtiööni. Ainoa sana, jonka kykenen erottamaan puheen tulvasta, on ”to spíti mou”, kotini. Emme löydä yhteistä kieltä ja hän kääntää uurteiset kasvonsa pettyneenä pois ja palaa takaisin kadulleen. Pian kuulen taas laahustavat askeleet ja samainen mummo ojentaa kädessään pientä lautasta, jolta poimin karamellin. Osoittaen taskuani hän vaatii minua nappaamaan loputkin ja hämmentyneenä sujautan ne taskuuni kiitosta, ”efcharistó”, sopertaen. Ei mene aikaakaan, kun näen mustan hahmon palaavan vaalean talonsa edustalle ja pyyhkivän yhtä muovituoleistaan. Hän ottaa tuolin käsiinsä ja kantaa sen luokseni. Tunnen piston sydämessäni aiemmasta yleenkatseestani niiden estetiikkaa kohtaan. Ystävällinen mummo palaa luokseni vielä kolmannen kerran lämmin eväsleipä mukanaan. Kätemme kohtaavat ja tunnen hänen ryppyisen, mutta lämpimän ihonsa. Hän koskettaa hellästi olkavarttani katsoessaan piirustukseni etenemistä. Välimatka väliltämme supistuu ja liikutun vanhan naisen ystävällisyydestä.


Oman itsemme löytämiseen tarvitsemme toisten tukea. Kaunistelu sekä unohtelu vääristävät itse luotua minäkuvaa. Siksi sinä eli toinen ihminen on häilyvää minää luotettavampi kuvastin. Schildistä sinä-hahmojen kohtaaminen on elinehtomme: Heidän ansiostaan meistä tulee ihmisiä, heidän myötä kasvamme ja muutumme. Jokainen tapaamamme uusi ihminen tekee meidät joksikin. Näen sinän pelien heijastavan molempiin suuntiin. Toimimme vastavuoroisesti läheisillemme oman minuuden sekä muistamisen välineinä ja päivyreinä.


Ihmisen päämäärä ei kuitenkaan ole muuttua toistensa kaltaiseksi, vaan saksalaisen kirjailija Hermann Hessen mukaan meidän tarkoituksemme on huomata toiset, oppia näkemään ja kunnioittaa heitä sellaisina kuin he ovat.


Minän ja sinän ohella kaupunkia asuttaa myös kolmas ihmisryhmä, me-henkilöt. Me-henki kumpuaa syvältä alkukantaisimmista vaistoistamme. Tähän vaistoon on vedottu niin sota-aikoina kuin pandemian sietämisessä. Me-henkilöt syntyvät ihmisistä, jotka ovat omasta tahdostaan samaistuneet, toisinaan sokeaistikin, yhteen asiaan. Me-ryhmä voi purkaa suvaitsemattomuutta ja aggressiivisuutta, ihmiskunnan ja tilallisuuden pahimpia vihollisia. Hegemoninen, dominoiva ja vallanhaluinen "me" tuottaa ja lisää erilaisuutta luodakseen ja ylläpitääkseen sosiaalisen ja tilallisen jaon muotoja.


Me pyrkii levittämään siipensä muiden ylle, mutta onnistuu vain rajoitetusti. Esimerkiksi feministinen me on kuvitteellinen rakennelma, jolla on omat tarkoitusperänsä, mutta joka samalla kieltää oman monimuotoisuutensa ja määrittelemättömyytensä. Se luo itsensä sulkemalla ulkopuolelleen osan siitä joukosta, jota se yrittää edustaa, pohtii feministinen filosofi Judith Butler.


Vähemmistölle yhteisöllinen me voi olla vahvistava identiteetti, joka auttaa jaksamaan valtavirran vastaista elämää. Kaupungissa me voi olla sekä vanhaa säilyttävä heimo että uutta yhteiskuntaa ajava etujoukko.




Sosiaalisesti tuotettu tila


Me kohdataan ja muistan sen.


Mieleni virittyy ympäristöihin, joissa vietän aikani. Annan rakennukselle, tilalle tai paikalle toisen persoonan muodon, jolloin syntyy peilihuoneita. Peilaan minuuttani suhteessa ympäristöön, sen historiaan ja maantieteeseen, sekä muihin ihmisiin. Aistin tilan auran. Se vahvistaa orastavia tunnetilojani tai nostaa esiin uusia. Tungoksessa tai juhlissa tuntemattomien keskellä muutun seinäruusuksi. Ahdistavaa ilmapiiriä pakenen tilasta, vaikka lopulta tilan ahdistus on omaani. Toisinaan taas haluaisin jäädä tilaan ikuisuudeksi ja ajatukseni palautuvat sen luo. Askeettinen ja roudan runnoma mökkilaituri kasvaa magneettiseksi navaksi. Koen rauhaa ja turvaa, yhteenkuuluvuutta. Muut ihmiset vaikuttavat tilakokemukseeni ja käytökseeni. Tietyt ihmiset liittyvän tiettyyn paikkaan. Yhdistän tilojen ominaisuuksia henkilöihin ja toisinpäin, aivan kuin olisi olemassa sosiaalisten suhteiden maantiede.


Ranskalainen, marxilainen sosiologi ja filosofi Henri Lefebvre ajattelee sosiaalisten suhteiden synnyn nojaavan sosiaaliseen olemassaoloon. Ihminen heijastaa itsensä tilaan, ankkuroituu paikkaan ja samalla alkaa luoda tilaa. Lefebvre antaa yksilölle painokkaan roolin, jonka identiteetti ja mieliala määrittelevät tilan merkitystä. Yksilö ei ole vain peilausten vastaanottaja, vaan hän käyttää omaa valinnan- ja vaikutuksenmahdollisuuttaan. Tila rakentuu samanaikaisesti olemassaolostamme ja keskinäisten suhteidemme vuorovaikutuksesta.


Jos ihmisen identiteetti ajatellaan muuttuvaksi tai useisiin persooniin jakautuvaksi, niin sama pätee heijastuksia tarjoaviin kaupunkeihin. Vaikka paikalla olisi oma luonteensa, kollektiiviseksi mielletty henki, sen identiteetti ei ole yhtenäinen vaan haarautuva. Kaikki kaupungin asukkaat eivät jaa samaa paikan tuntua, sillä läpikulkureitit, mielikohdat sekä yhteydet paikan ja muun maailman välillä eroavat toisistaan. Paikat ovat aina olemassa suhteessa muihin paikkoihin ja niiden identiteetti muuttuu ihmisten mukana. Sosiaaliset suhteet, joista paikat muodostuvat eivät ole aikaan jähmettyneitä vaan alati kehittyviä. Tila ei ole valmis, vaan ikuisen rakentamisen kohde.


Paikalle ei anna erityisyyttä sen sisäinen historia, vaan sosiaalisten suhteiden verkosto, jossa ihmissuhteet kohtaavat, risteytyvät ja solmiutuvat. Rajallisten alueiden sijaan paikat voidaan kuvitella tietyiksi hetkiksi sosiaalisten suhteiden verkostossa. Lukiossa osallistuin veljessotaa käsittelevään kirjoituskilpailuun. Isoisoisäni muistoihin pohjautuva tutkielmani lennätti minut palkintomatkalle vanhaan länsi-berliiniläiseen kartanoon. Kohtasin muita eurooppalaisia nuoria ja brittiläisen teatteriopettajan, jonka johdolla teimme pienoisnäytelmiä Berliinin muurista. Muistan muurin erottaneiden saksalaisten haastattelut, bosnialaisen tytön, tarjoukset lukuisista odottavista sohvista sekä kukat ujouden päihittäneestä näytelmäsuorituksestani.


Sosiaali-maantieteilijä Doreen Masseyn mukaan sosiaalisten suhteidenverkosto rakentuu määriteltyä paikkaa laajemmalla mittakaavalla, milloin mahdollistuu ulospäinsuuntautuneen paikan tuntu, joka sisältää tietoisuuden yhteyksistä muun maailman kanssa sekä yhdistää globaalin ja paikallisen. Paikan identiteetti on historian sijaan lähtöisin ”ulkopuolen” kanssa koetun vuorovaikutuksen merkityksestä.


Käsityksemme paikasta ja tilasta vaikuttaa asenteisiimme kanssaihmisiä kohtaan, mutta myös käsitykseemme koko maailmasta. Mitä tarkoitamme termillä tila? Määrittelemme sitä harvoin edes arkkitehtuurijulkaisuissa. Tila on ”tähän asti kirjoitetun tarinamme samanaikaisuus” kuvaa Massey. Hänen ajatustensa johdattamana näen tilan muodostuvan vuorovaikutuksesta ulottuen intiimistä maailmanlaajuiseen ja globaalista paikalliseen. Se on mahdollisuuksien ilmapiiri, joka sisältää moninaisuuden. Se ei ole suljettu vaan avoin. Se ei ole ikinä valmis, vaan jatkuvan tuottamisen kohteena.






Puolijulkinen konfliktialue


Pysähdy!


Kaupunkitila on näyttämö ihmisten keskinäisille kohtaamisille. Se muodostuu yhteisymmärryksestä tai kiistasta, mitä tila on tai mitä sen tulisi olla. Kamppailu tilasta ei vaadi syttyäkseen hallintoa tai ylivaltaa, vaan tilanteeseen sisältyy automaattinen vastarinta. Kipinän ”matalan intensiteetin konfliktille” heittää useamman minuuden ahtaminen samaan tilaan. ”Tila, joka on osa mieltäni, on samalla osa jotakuta toista. Me näemme tilat eri tavoin ja me haluamme käyttää niitä eritavoin.” sanoo kirjailija Jukka Laajarinne.

Kööpenhaminassa nautin kaupungissa pyöräilystä, mutta Helsingin kaaos kiristää hermojani. Käsimerkit osoituksena kääntymisestä tai pysähtymisestä eivät auta ympäristössä, jossa minua ei osata lukea. Rämisee ja keräilen tavaroitani takaisin tarakalle. Keskisormen tunnistavat kaikki autoilijoiden ja lukkopolkimellisten pikakiitäjien kamppaillessa teiden herruudesta. Nørrebrossa se äityi nyrkkirysyksi. Kulmien kuninkuudessa taisi ennemminkin olla kysy väristä tai pillerikaupasta.


Niin sukupuoli, etnisyys, ihonväri kuin seksuaalinen suuntautuminen ovat olleet kontrollin kohteina eri kulttuureissa. Monet aiemmat normit ovat kumoutuneet. Mutta kyseenalaistavat katseet eivät ole sammuneet, vaan ne lankeavat vähemmistöjen lisäksi asunnottomien, kerjäläisten, alkoholistien, narkkarien, prostituoitujen tai nuorisolaumojen ylle. Julkinen tila mielletään kodin vastakohdaksi ja heitä jotka oleilevat siellä kuin kotonaan katsotaan pitkään. Koti on yksityinen, mutta julkinen tila on tarkoitettu anonyymiksi.


Kaupunkitila on kohtaamisten, konfliktien ja neuvotteluiden tuotos. Kysymys julkisesta tilasta on kysymys laillisuudesta tai laittomuudesta. Kaikki julkiset tilat ovat sosiaalisten säädösten alaisia: Läpikulku kielletty. Punainen valo. Puiston penkillä nukkuminen kielletty. Muista turvaväli! Ale! Meihin kohdistetaan niin valtaa kuin ohjailua. Kaupungilla kulkiessani tiedostan valvovat katseet, tila ei ole minun eikä sitä käyttävien vaan sitä hallinnoivien. Kaupallisuus on vallannut kadut, aukiot ja julkisivut. Käytökseemme julkisessa tilassa vaikuttavat myös vallitsevan kulttuurin hiljaiset normit sekä halumme kunnioittaa tai rikkoa niitä.


Julkinen tila muuttuu puolijulkiseksi. Ei-toivottuja ryhmiä suljetaan ulos tiloista sosiaalisin ja arkkitehtonisin rakentein. Se voi ilmetä hienovaraisena wc-tilojen sijoittamisena maksulliselle alueelle tai käymälän sinertävänä valona. Korona-aikainen kirjasto näyttää rikospaikalta, kun kalusteryhmät on aidattu keltamustalla huomionauhalla. Kärjistetyimmin kaupunki näyttäytyy rajoina, muureina sekä erillisinä asuinalueina, gettoina ja slummeina. Yhteisöllisyys korvautuu erottelevuudella, arkkitehtuuri muuttuu ulossulkevaksi.


Kamppailu sosiaalista ja tilallista luokittelua, eriytymistä ja eristämistä vastaan näkyy kaikilla tasoilla kehosta kotiin, valtiosta maailmantalouteen. Ranskalainen filosofi Michel Foucault sanoi jo vuonna 1967: ”Aikamme hädänaiheet liittyvät epäilemättä pikemminkin tilaan kuin aikaan” Kasvava köyhyys, rasismi, seksuaalinen syrjintä, ympäristön pilaantuminen, geopoliittiset konfliktit ja pandemiat tekevät meidät koko ajan tietoisemmiksi, että olemme ja olemme aina olleet tilallisia olentoja. Pandemia on ulottanut rajoittavat lonkeronsa julkisen tilan tehden meidät tietoisemmiksi uudesta tila-aika käsitteestä. Kunnioitus vaatii tilaa ja avaraa katsetta, vastuullisuus aikaa, ääntä ja kuuntelua.




Puolittuneet tilat


Se muuta esittää.


Yhteiskuntamme rakentuu heteronormatiivisuudelle. Kaupungissa näkee, että tila on jaettu miesten ja naisten maailmaan. Ohitan keltaisen merkin, jossa musta mieshahmo lapioi maata.


Käsitys kahdesta luonnollisesta sukupuolesta, miehestä ja naisesta, sekä ajatus heteroseksuaalisuudesta muodostavat sosiaalisten ja seksuaalisten suhteiden normin. Ranskalainen feministi kirjailijan Monique Wittig kuvaa esseessään ”The Straight Mind” ”suoramielistä yhteiskuntaa”. Maailmamme ei osaa kuvitella kulttuuria ja yhteiskuntaa, jossa heteroseksuaalisuus ei ohjaisia kaikkia ihmissuhteita, käyttämiemme käsitteiden konsepteja sekä alitajuisen mielen prosesseja. Heteronormitiivinen yhteiskunta ei sorra vain lesboja ja homoja, vaan erilaisuutta ja toiseutta. Se hyljeksii kaikkia naisia ja erilaisia mieskategorioita. Ihmisten työntäminen tavanomaisuuden kehästä ja hylkääminen sukupuolisuuden, seksuaalisuuden tai ihonvärin perusteella luo poissulkemisen ja dominoinnin avulla hyljeksittyjen ”toisten” joukon. Minä-, sinä, ja me-henkilöiden sekaan syntyy ”he”, erilliseksi rajatut ja kategorisoidut ihmiset.


Tiedostetut tai tiedostamattomat julkisten tilojen poissulkevat piirteet jakavat ihmisiä osallisiin ja sivullisiin. Osalliselle ympäristö on osa itseä, mutta sivullinen tarkastelee samaa tilaa etäisyydeltä. Ulkopuolisella tarkkailijalla ei ole henkilökohtaista suhdetta ympäristöön, vaikka hän havainnoi sen piirteitä. Syrjinnän pelko voi saada ihmisen tarkkailemaan omia eleitään varoen poikkeavaa käytöstä, jottei oma sisin osoittaudu ”vääräksi”. Oma itsenä olemisen sijaan länsimaalainen kulttuuri pakottaa muuttumisleikkiin, pukeutumaan naamioihin. Naamiaiset eivät ole itseä vaan muita varten.


Julkinen tila suosii heteronormatiivisinta väestöä, jolle jää valta päättää kenellä on oikeus käyttää tilaa. Astuessani kesätyöläisenä rakennustyömaan koppiin haistoin hien ja silmiini osui alastonkalenteri. Yhdessä elokuvien, lehtien ja katumainosten kanssa kalenteri osallistui keskusteluun, joka tähtäsi naisten hallintaan. Kuva kopin seinällä nöyryytti. Se muistutti paikastani pölyimurin varressa, mursi tasa-arvon yritykset miesten luomassa maailmassa ja kaivoi esiin pelon.


Ihmisinä olemme sosiaalisen vuorovaikutuksen merkkejä. Ulkoisella olemuksella ja sosiaalisella käytöksellämme rakennamme omaa persoonallisuuttamme ja samalla sosiaalista tilaamme. Olemme osa tilaa, suuntaudumme toisia kohti tai vetäydymme samalla kun arvomme vuotavat kehostamme maailmaan. Se, mitä vaatekaapista valitsemme päällemme, viestii niin feminiinisyydestä, maskuliinisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta ja vaikuttaa siihen, miten nämä piirteet näkyvät ja kohdataan julkisessa tilassa. Aivan kuten feminiinisyys tai maskuliinisuus voivat olla yksilössä vallitsevia piirteitä tai vain vivahteita, samalla tavalla ne heijastuvat tiloissa vahvoina ominaisuuksina tai hentoina häivähdyksinä.


Ei voida puhua kahtiajakoisesti naisten tai miesten tiloista, vaan ennemminkin tarkastella tilojen feminiiniä tai maskuliinista luonnetta ajattelee pelon maantieteeseen erikoistunut professori Hille Koskela. Feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta ei katsota erillisinä, eri sukupuolten ominaisuuksina, vaan ominaispiirteinä ihmisen identiteetin ja olemuksen sisällä. Filosofi Judith Butler näkee ihmisen ruumiillisuudessa kolme ulottuvuutta: anatomisen sukupuolen, sukupuoli-identiteetin sekä sukupuolen suorittamisen tai esittämisen. Tämä suhde voi olla täynnä riitasointuja. Esimerkiksi drag perustuu anatomian ja esitetyn sukupuolen eroon.


Butlerille sukupuoli on olemisen sijaan tekemistä. Sukupuolta voidaan ajatella ”ruumiillisena tyylinä ” toisin sanoen ”tekona”, joka on tarkoituksellinen ja esittävä. Teoksessa ”Hankala sukupuoli” hän kirjoittaa: ”Sukupuolta ei pitäisi rakentaa pysyväksi identiteetiksi tai toimijuuden paikaksi, josta seuraa erilaisia tekoja. Sukupuoli on pikemminkin identiteetti, joka muotoillaan heiveröisessä ajassa, joka pannaan alulle ruumiin ulkopuolisessa tilassa tyyliteltyjen tekojen sarjana. Sukupuolen seurausvaikutus tuotetaan ruumiin tyylittelyillä. Se täytyykin ymmärtää arkiseksi tavaksi, jolla ruumiilliset eleet, liikkeet ja erilaiset tyylit muodostavat illuusion pysyvästä sukupuolittuneesta minuudesta. Tämä muotoilu siirtää käsityksen sukupuolesta substanssin ajatukseen pohjautuvasta identiteettimallista malliin, joka vaatii sukupuolen ymmärtämistä rakentuneeksi sosiaaliseksi ajallisuudeksi.”


Äitini aikana sanottiin jonkun tytön olevan poikamainen. Omana kouluaikanani mietittiin homoutta ja lesboutta. Nyt muun sukupuoliset saavat käydä opettajien vessassa, kun tyttöjen tai poikien eriöt ahdistavat.


Vähemmistön identiteetit nähdään usein esittävinä. ”Onko pakko viuhtoa käsiä noin homosti?” Lopulta kaikki identiteetit, niin miehisyys, heteroseksuaalisuus kuin valkoisuus ovat yhtä lailla esitettyjä. Olemme tottuneet näihin tavanomaisiin roolituksiin. Voimme olla mitä vain, mutta vasta kun joku muu sallii sen, toteaa futuristi Perttu Pölönen. Kaipaamme toistemme hyväksyntää samalla kun korostamme itsenäisyyttä, riippumattomuutta ja vapautta.


Nuorten sukupuoliahdistus on viisinkertaistunut vuosien 2011 ja 2017 välillä ja tarve sukupuoli-identiteetti tutkimuksille on lisääntynyt. Yläasteikäisillä saattaa oman identiteetin etsiminen ja esittäminen johtaa oman sukupuolensa kieltämiseen. Heille ei riitä feminiinisyyden ja maskuliinisuuden nyanssien omaksuminen, vaan syntyy tarve tulla kohdelluksi toivotun sukupuolen mukaisesti. Ilmiö heijastaa jotain yhteiskunnastamme. Eikö se tarjoa enää välimaastoa ja mahdollisuuksia?


Niin äiti, isoäiti, tytär, leski kuin neitsyt saavat määritelmänsä toisen ihmisen kautta. Itsenäisen naisen määritelmäksi jää vain noita. Keskieroopasta löytyy kyliä, joissa noitavainojen aikaan nainen oli uhanalainen. Nainen onkin ehkä maailmankaikkeuden runsaimmin käsitelty eläin, jonka elinympäristö on rajattu.


Naisilta on pääsy kielletty Kreikan Athosvuorelle, sen luoliin ja luostariin. Ortodoksimunkit pitävät paikkaa Neitsyt Marian puutarhana. Se on luvattu Marialle eikä sinne ole muilla naisilla asiaa, vaikka EU on julistanut kiellon laittomaksi. Poikkeuksen voi saada miehen seurassa, kuten 1960- ja 70-luvuilla ravintolaan mennessä. Kreikan saarilla tavernat ovat säilyttäneet asemansa miesten yliopistona.


Neutraaliksi mieltämämme tilalla, ravintolalla, onkin heteronormitiivinen ja tuore historia.

Samoin on tavaratalojen laita. Ne ovat luoneet naisille paikkoja kohdata kodin ulkopuolella, kun muut julkisiksi mieltämämme tilat olivat varattu miehille. Enää naiset eivät karkaa tavaratalloihin, vaan miehet luoliinsa. Miesluolien tunnuspiirteitä ovat tuopit, biljardipöydät, konsolit, Ultra HD:t, moottorit sekä kohtalotovereiden mörinä urheiluhumussa. Miehille järjestetään varta vasten ympäristöjä toistensa kohtaamiseen, pakomatkoja. Löytyy ”vain miehille” ruokakursseja ja syöpäsairaiden vertaistukiryhmiä, joissa kohdataan kodin- ja hoivanilmapiiri.


Sairaaloiden hoitohenkilökunnasta suurin osa on naisia, jotka joutuvat pukemaan yllensä miehille muotoillut turvavarusteet. He ottavat riskin. Toimistolla palelen, koska sen lämpötila on suunniteltu miesten kehojen mukaan. Vessajonosta päätän poiketa miesten puolelle. Tasamääräisessä suunnittelussa ei ole huomioitu kuukautisia tai hametta, joka osittaa minulle oikean puuterihuoneen.


Tilat ja paikat sekä meidän tuntemuksemme niistä ovat monin tavoin ajateltuja ja sukupuolittuneita kulttuurista ja ajasta riippuen, Massey korostaa. Tilan sukupuolittuneisuus sekä heijastaa että vaikuttaa siihen, kuinka sukupuoli rakentuu ja ymmärretään yhteiskunnissa, joissa asumme. Kun sukupuoli otetaan mukaan tilan tarkasteluun, tila ymmärretään yhteiskunnallisena kategoriana, tapahtumapinnan sijaan päivittäisen elämän suhteiden verkostona. Kyse ei ole miehen tai naisen sisäänrakennetusta olemuksesta, vaan siitä, miten nämä ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat.




Pelkotila


Ootko yksin?


Valtasuhteet ja roolit vaikuttavat tilan tuottamiseen, kokemiseen sekä käyttöön. Sosiaaliset suhteet heijastelevat seksismin, kolonialismin sekä varallisuuden kasautumisen tuottamien valtasuhteiden vaikutuksia. Massey näkee talouskasvun uutena maskuliinisuuden muotona, jossa parhaimmatkin tietotyöläiset tarvitsevat jonkun huolehtimaan heistä. Kuva ei ole kaukana Antiikin Kreikan kaupunkivaltioista, jossa julkisen ja yksityisen välinen raja kohteli sukupuolia eritavoin. Naisten ja orjien huolehtima koti mahdollisti miehille vapauden ja paikan yhteiskunnassa. Vaikka perinteiset naisten ja miesten roolit ovat juurtuneet syvälle ne eivät ole särkymättömiä. Uusien roolien syntyminen käynnistää henkisen ja fyysisen etsinnän, tilallisen kamppailun.


Nainen on yhdistetty kotiin, kunniallinen naisellisuus rajoitettu varovaiseksi liikkumiseksi ihmisten ilmoilla. Naisten toimeentulon kasvaessa koti on tarjonnut myös oven julkiseen maailmaan. Kaupunkitilassa feminiini energia on kyseenalaistettu, sen on nähty horjuttavan kodin ja perheen mallia sekä tuovan kaupunkiin epäjärjestystä ja kontrolloimatonta seksuaalisuutta. Vanhojen patriarkaalisten valtarakenteiden uusi ilmentymä on naisten tilassa kokema pelko, joka sosiaalisen kontrollin, kieltojen ja moraalipaineen tavoin rajoittaa liikkumista.


Naisten turvattomuuden tunne muokkaa niin puolittunutta tilaa kuin käsitystä naiseudesta. Pelko kumpuaa väkivallan läsnäolosta. Seksuaalisen väkivallan pelko kasvatetaan osaksi muutosta tytöstä naiseksi. Varoittelu väkiväkivallan mahdollisuudesta alkaa jo tytön lapsuudessa. Jatkumo sisältyy jokaisen tilanteen tulkintaan, sillä pieninkin häirintä voi kasvaa väkivallaksi. Hille Koskela kuvaa tätä pelkokierteeksi. Pelko kärjistyy julkisissa tiloissa, mikä työntää naisia tai feminiinisti käyttäytyviä henkilöitä pois niistä.


Käsitykset turvallisuudesta ja uhasta yhdistetään liikkeeseen. Reittien puntarointi rajaa kadun pelon paikaksi ja korostaa sen sosiaalisia rakenteita. Reittivalinnat liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin – jotain on tapahtunut tai voi tapahtua. Kaupunkien ja puistojen pimentyessä ne muuttuvat maskuliinisiksi tiloiksi, jolloin naiset (tai feminisetiset henkilöt, kirjoittajan huomautus) muuttavat käytöstään ja reittejään, jotteivat joudu kulkemaan yksin kaupunkien ja lähiöiden pimeydessä, toteaa Koskela. Tästä syntyy noidankehä. Mitä vähemmän feminiiniä energiaa yö-kaupungeissa liikkuu, sitä testosteronipitoisempia ja uhkaavampia niistä muodostuu.


Meille syötetään käsityksiä, siitä mikä on uhkaavaa ja ketkä ovat soveliaita pelon kohteita. Arkipäivän keskustelut värittävät öiset kadut väkivallan paikoiksi. Naiset pelkäävät, vaikka katujen väkivalta kohdistuu ennemmin miehiin ja raiskaukset tapahtuvat useimmiten neljän seinän sisällä. Pelko luo negatiivisten tunteiden kaupunkitilaa, jolloin paikan tutut merkitykset muuttuvat ahdistavaksi ja päällekäyviksi.


Kyse ei ole vain liikkeestä vaan pysähdyksellä hämärään kadunkulmaankin on jakautunut luonne. Kaupungin kaikilla kadulla ei voi seisoskella ottamatta kantaa tilan puolittumiseen. Prostituution myötä naisten häirintä on korostunut ja pelko seksistisistä vihjauksista yleistynyt. Yksinäinen nainen kivikaupungin pimeydessä rutistaa taskussaan puhelinta ja avainta kuin teräasetta ja oven painuessa lukkoon kirjoittaa ystävälleen viestin: ”Olen kotina.”


Kööpenhaminan juna-aseman takana tuikki neonvaloin Vesterbron Istedgade. Yksin en suostu kulkemaan sen läpi ja ryhmässäkin pidän tiivistä tahtia. Pysähtyä en halua. Testosteroninen katu notkuu naisia, jotka korkein koroin ja kaulus avoinna lokakuun koleudesta huolimatta nojaavat seiniin tai istuvat ulkoportailla. Katu hyökkää moraaliani vastaan. Askeleillani allekirjoittaisin hiljaisen sopimuksen. Kierrän.


Pelko saa rytminsä vuorokaudenaikojen ja viikonpäivien mukaan. Pohjoisessa pelko ei ole täysin yhtä yön kanssa, vaan auringonkiertoa merkityksellisempää on valon määrä. Talvi-iltoina pelko liittyy pimeyteen ja hiljaisuuteen, mutta valoisina kesäöinä sosiaalinen yön väenpaljouteen, määrittelee Koskela. Valoakin merkittävämpää voi olla ympäröivät ihmiset, heidän käytöksensä ja etenkin odotukset heidän käytöksestään. Ihmiset ja pelko tiivistyvät perjantai- ja lauantai-iltoihin, jolloin yötä täyttää humalainen häiriköinti ja väkivalta. Heatmapillä voi tarkastella ihmisten liikevirtoja Helsingin keskustassa matkailun kannalta keskeisillä alueilla. Virtuaalikartan on ajateltu auttavan väenpaljouden välttämisessä, jotta vierailu koettaisiin turvalliseksi. Samalle se antaa mahdollisuuden valita yöiselle kotimatkalleen hiljaisten tai sykkivien kortteleiden laidat.


Samainen yön verho salaperäisyydessään ja yksityisyydessään tarjoaa vapautuksen päiväelämää hallitsevista kahleista. Itseään voi toteuttaa muiden katseilta suojattuna. Homoseksuaalisuuden ollessa kiellettyä tai vainottua ”kruisailu” eli kuljeskelu julkisissa tiloissa seksikumppania etsien oli ainoa mahdollisuus omana itsenä olemiseen. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien parannuttua piilossa tapaamisen tarve on vähentynyt, mutta pimeys voi yhä tarjota turvaa ja tilaa. Se vapauttaa niin muiden kuin oman itsensä luomilta odotuksilta. Se voi antaa kokemuksen nimettömyydestä keskellä kadun kansaa sekä vapaudesta, kun identiteetin määritelmät, muistot ja tuttuus jäävät kotioven taakse.


Modernissa maailmassa pelon henkilökohtaiset merkitykset korostuvat. En pidä pimeästä, sen reunoihin tiivistyy kaikki mielikuvituksen vaarallinen tuotos, stereotypiat. Valon vähyyden lisäksi vaikuttaa tilan luonne. Vastenmieliseksi kokemani tilat jakautuvat liian suljettuihin tai avoimiin. Avoimet tilat kuten aukiot tai puistot herättävät pelkoa ammottavan tyhjyytensä vuoksi. Oloni on paljas ja altis. Suljetuissa tiloissa, kujilla tai tunneleissa rajalliset ulospääsyn ja pakenemisen mahdollisuudet ahdistavat. Olen satimessa. Niin avun saaminen kuin pakeneminen tuntuvat toivottomilta vaanimisen mahdollistavissa pelon pisteissä.


Vaaran tulkitseminen on ennusmerkkien havaitsemista. Luen tarkkaan reittien rakennettuja viestejä ja ennakoin, mutta y-kromosomin ystäväni aistii atmosfäärin ihmisistä. Casablancassa eletyn lapsuuden kadut ovat laajentaneet hänen näkökykynsä. Silmät ovat aktiiviset ja havaitsevat tarkkaan katselualueen reunat, hän lukee niin poistumistiet kuin muiden ihmisten eleet ja liikkeet. Hän näkee selällään, aistii ilmapiiriä koko kehollaan. Jos ilmapiiri salamoi, hän haluaa häipyä paikalta ennen iskua. Maskuliininen pelko heijastaa vaaraa joutua kahnauksiin toisten kanssa. Kulttuurintutkija Sara Ahmed sanoin, pelko kohdata katu on ”kahden ruumiin välinen suhde”. Feminiininen pelko sijoittuu sosiaalisen tilan tyhjiin laitoihin, mutta maskuliininen pelko sen ääripäihin, väkijoukkoihin ja jonoihin.


Ystäväni vierellä olen turvassa. Tunnen kuitenkin meihin osuvat kangistuneet katseet, kun vaalea nainen ja ruskeaihoinen mies kävelevät käsikkäin. Aistin varjostavan rasismin. Hän kulkee tyynenä pukeutuen kokemuksiinsa. Mustelmat ovat hävinneet elimistön siivoojasolujen poistettua vuotavan veren. Hänestä ahdistava ilmapiiri ei ole tilan oinaisuus, vaan ihmisten synnyttämä.





Turvalliset katseet


Rajat on vai rajaton?


Moderneja kaupunkeja syytetään tilallisesta mielikuvituksettomuudesta. Katoavan yhteisöllisyyden syynä ovat toimintojen hajaantuminen ja liikenteen ylivalta, milloin kohtaamisen ja valinnan mahdollisuudet katoavat. Norberg-Schultzin mukaan kohtaaminen edellyttää läheisyyttä, tilallisesti ilmaistuna tiheyttä. Hajallaan oleva kaupunki ei ole oikea kaupunki, vaan kaupungin tulee ympäröidä meitä tiukasti ja lämpimästi. Asutuksen muodostavien rakennusten pitää luoda sisätiloina koettavia tiloja. Kokemus ei synny rakennusten määrän lisäämisellä vaan isomman kaupunkitilallisen muodon tiedostamisella. Orientaatiotamme kuvaavat ilmaisut ”sisässä”, ”välissä”, ”alapuolella”, ”yläpuolella”, ”edessä” tai ”takana” luonnehtivat vaihtelevaa mutta yhteen liittynyttä tilallista järjestystä. Mielestäni kaupunki ilman määriteltyjä tiloja ei pysty tarjoamaan odotuksia.


Selkeitä tilahierarkioita on peräänkuuluttanut myös ”itseään puolustavan tilan”-teorian luonut Oscar Newman. Hän korostaa ihmisen sitouttamista ympäristöönsä, jotta asukas kokee tilan omakseen. Konkreettisten rajojen sijaan Newman painottaa symbolisien rajojen merkitystä ja sosiaalisen vuorovaikutuksen lisäämistä arkkitehtuurin keinoin. Arkkitehtuurin tulee edistä ihmisten kohtaamista ja tutustumista toisiinsa. Asuinrakennuskin osallistuu kaupunkikuvan ja -tilan luontiin. Asuntoja suunnitellessa luodaan yhteyksiä. Rakennuksen pitää olla viehättävä niin sisältä kuin ulkoa yhtä lailla asukkaille kuin ohikulkijoille. Arkkitehtuurin tulee luoda intiimi tunnelma, jolloin kohtaamiset ja keskustelut puhkeavat sattumalta ja ohminennen.


Sosiaalisten kohtaamisten mahdollisuudet korostuvat monien arkkitehtien suunnitteluperiaatteissa. Yhdysvaltalaiskanadalainen Jane Jacobs puhuu ”turvallisen kaupungin” käsitteestä ja tanskalainen Jan Gehl elämästä rakennusten välissä. Jacobsista kaupunkiin tulee muodostaa ihmisiä houkuttelevia reittejä, sekoittuneiden toimintojen aktiivisia käytäviä. Sosiaaliset kohtaamiset, liike ja vuorovaikutus, mahdollistavat epävirallisen sosiaalisen valvonnan. Ihmiset katsovat toistensa perään luoden ”kadun katseen” kuvaa Jacobs. Ihmiset tuovat elämää ja liikettä, mikä lisää läsnäolon ja turvallisuuden tunnetta. Kaupungin ja sinän peilit palautuvat tarkkaileviksi silmäpareiksi, joilta toivotaan kateuden katseiden sijaan suojaa pahalta silmältä.


Pandemian myötä kadun katse on voimistunut. Emme ole suomalaisessa yhteiskunnassa tottuneita voimakkaisiin symboleihin vaatetuksessamme, mutta vuorovaikutusta heikentävät maskit ovat sitä. Tulkitsen ne viestiksi kantajansa arvomaailmasta, yksilöllisyydestä tai yhteisöllisyydestä. Oma katseeni on vahvemmin muuntautunut osaksi vaitonaista valvontaa.


Välillä ”turvallisen tilan- käsite” irtoaa fyysisistä rakenteistaan ollen sanallinen sopimus: Tämä tila on turvallinen. Täällä vallitsee tasa-arvo, sananvapaus, seksuaalinen koskemattomuus, loukkaamattomuus. Käsite on kuvaus ala- ja vaihtoehtokulttuurien, erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tapahtumista. Julistuksella on haluttu varmistaa kaikille paikalle saapuville omana itsenään osallistuminen pelkäämättä toisarvoistavaa käytöstä tai väkivaltaa. Käsite on yhteisön yritys luoda käytäntöjä, jotka saisivat kaikki tapahtumaan osallistujat kokemaan olonsa turvallisiksi. Se on pyrkimys ottaa vastuuta ja tarkastella hankalia tilanteita sietämisen sijaan.


Elämme rauhaisassa ja turvallisessa Suomessa, jossa tiloja julistetaan turvalliseksi. Se kertoo asenteista ja tapahtumista, jotka sivutetaan, joilta suljetaan silmät. Asioita kieltäydytään näkemästä ja tunnistamasta. Ihmisarvot, hyvät tavat ja erilaisuuden kunnioittaminen ovat kaupungin perusta. On sääli, että itsestään selvät olettamukset tulee kirjoittaa ja julistaa julki. Kaupungin tulisi rakentua luottamuksesta.


Kaikkea ei voi suunnitella eikä sanoittaa etukäteen. Sattuma on osa ihmiskohtaloita. Tilallisuuteen kuuluvaa satunnaisten kohtaamisten mahdollisuutta ei pidä koskaan sulkea pois. Doren Masseyn mukaan juuri tämä seikka tekee aika-tiloista avoimia tulevaisuudelle. Ne ovat paikan jatkuvaa tapahtumista, jota meidän on koitettava ymmärtää. Ymmärrys edellyttää avoimuutta, joka on ulossulkemisen vastakohta. Erottelevuutta ilmaisevat arkkitehtuurin rakenteet taipuisivat myös avoimuuden ja yhteisöllisyyden kielelle: aidat voi madaltaa vuorovaikutukselle, yksiön elämä voi laajeta yhteiskeittiöön tai viherkatolle, kerhohuoneesta voi syntyä taidekoulu, kaupungin kadut voi vallata illalliselle. Fyysiset ja henkiset muurit on mahdollista murtaa avoimuudelle. Kun tuntemamme maailman rajoja siirretään kauemmas, luomme uudelleen käsityksemme itsestämme, kanssakulkijoista ja elinympäristöstämme. Kuvitelmillamme on merkitystä.




Lähteet


Ahmed, Sara. 2004. Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suomentanut Hattunen-Riikonen, Elina. 2018. Niin & Näin: Tampere.


Butler, Judith. 1990. Hankala sukupuoli – feminismi ja identiteetin kumous. Suomentanut Helkamo, Taina. 2019. Gummerus: Helsinki.


Chollet, Mona. 2018. Naisia vai noitia? Naisvainot ennen ja nyt. Suomentanut Pulkkinen, Tuija. Rossi, Leena-Maija. 2006&2008. Gaudeamus: Turenki.


Ferguson, Russell. Gever, Martha. Minh-ha, Trinh T. West, Cornel. (toim.). 1990. Out There: Marginalization and Contemporary Cultures. The MIT Pres: Lontoo.

The Staright Mind – Monique Wittig


Gehl, Jan. 2006. Life beatwean buildings – Using puplic space. Englanninkielinen käännös Koch, Jo. 2011. Islandpress: Washington.


Haarni, Tuukka. Karvinen, Marko. Koskela, Hille. Taini, Sirpa. (toim.). 1977. Tila, paikka ja maisema – Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen.Vastapaino: Tampere.

Tilapuoli Sukupuoli – Hille Koskela Joustavia tiloja: vallan ja ulkosulkemisen urbaani tulkinta – Tuukka Haarni


Koskela, Hille. 2009. Pelkokierre. Gaudeamus: Tampere.


Laajarinne, Jukka. 2016. Tiloissa. Atena Kustannus Oy: Keuruu.


Lefebre, Henri. 1991. The Production of Space. Blackwell: Oxford.


Louis, Édouard. 2014. Ei enää Eddy. Suomentanut Toivanen, Lotta. 2019. Tammi: Helsinki.


Massey, Doren. 1994. Space, Place and Gender. 4. painos. Polity Press: Oxford.


Massey, Doren. 2005. for space. Sage Publications: London.


Massey, Doren. 1991-2005. Samaaikainen tila. Suomentanut Roivo, Janne. 2008. Gummerus: Jyväskylä.


Norberg-Schulz, Christian. 1985. The concept of dewelling – On the way of figurative architecture. 3. painos. Rizzoli: New York.


Pölönen, Perttu. 2020. Tulevaisuuden identiteetit. Otava: Keuruu.


Schildt, Göran. 1995. Lainasiivin - Nuoruudenmuistelmat. Suomentanut Mattila, Raija. 1995. 3. painos. Otava: Keuruu.


Soja, Edward W. 1996. Thirdspace – Journeys to Los Angeles and other real-and-imagibed places. 20. painos. Blackwell Puplishing: Malden.


Solnit, Rebecca. 2014. Miehet selittävät minulle asioita. Suomentanut Vanhatalo, Pauliina. 2019. S&S: Helsinki.


Wolf, Virginia. 1928. Oma Huone. Suomentanut Simonsuuri, Kirsti. 2020. Tammi: Helsinki.


Kun sukupuoli on nuorelle ongelma

https://www.duodecimlehti.fi/duo14555 [luettu 20.8.2021]


Turvallisten tilojen periaatteet

https://ruskeattytot.squarespace.com/turvallisempien-tilojen-periaatteet-/-rt-live [luettu 22.3.2020]

Aiheeseen liittyvät päivitykset

Katso kaikki

Esipuhe

Comments


bottom of page